Se iskee aina näin tammikuussa iskeekö muille, se pakonomainen tarve selata matkoja. Jos ei itse hoksaisi alkaa selaamaan, niin eiköhän joka sivustolta hyökkää joku matkamainos: loputonta paistetta. Nyt matkamessujen aikaan tuntuu suorastaan siltä, että jos ei jotain varaa, niin joutuu lopun elämää katumaan tai ainakin lopun vuotta.
Vaikka miten yritän ajatella kiitollisuudella selkeitä vuodeaikoja (keväthän tuntuu ylenpalttisen ihanalta talven jälkeen), niin tässä kohtaa kevät tuntuu olevan liian kaukana. Sitä epätoivoisena yrittää takertua niihin häviävän hetkellisiin auringon säteisiin, joita joinain päivinä vilahtaa.
Jos jokin matka on tiedossa, niin muka tuntuu, että talven yli selviäisi helpommin.
Sitä selaa vanhoja kuvia ja muistelee menneitä matkoja. Muistaa, että lähes joka reissun jälkeen on sanonut, että tämä oli paras matka ikinä. Jos niissä kohteissa, joissa on käynyt, sattuu jotain ikävää, se koskettaa enemmän, kun jossain muualla, lähempänäkin sattunut terroriteko tai luonnon katastrofi. Sitä suree niiden tavallisten ihmisten elämää, niiden lasten, joita näki koulun porttien välistö hymyilevän joka toinen hammas suussaan. Tai niiden kumaraisten mummojen, jotka ruokkivat lintuja puistossa, niiden hotellien omistajien, työntekijöiden, ravintoloitsijoiden, kauppiaiden puolesta, jotka höpöttivät ja koittivat tienata leipää perheelleen. Sitä miettii, että tohtiikohan sinne joskus vielä itse matkustaa. Erityisesti olen surrut Istanbulia. Sen reissun aikaan ajattelin, että tämä on paras reissu ikinä. Sen jälkeen joku muukin reissu on tuntunut parhaalta, mutta jotenkin aivan erityiseltä tuntui se kaupunki.
Olimme sillä mieheni ja vuoden ikäisen vauvan, silloisen kuopuksen kanssa. Hän vaaleana, hymyilevänä tyttönä sai paljon, vähän liikaakin huomiota. Turkkilaismummot tulivat ja pussasivat poskelle ja käsille ja minä desinfioin lastani nurkan takana. Reissun jälkeen hän sairastui keuhkokuumeeseen. En tiedä, oliko reissulla mitään tekemistä sen kanssa, mutta väkisellä tuli mieleen.
Istanbulissa, kuten monessa muussakin maassa lapset huomioidaan erityisesti. Reissumme huvittavin hetki taisi olla Aya Sofiassa, kun sinne oli saapunut lapsia luokkaretkelle jostain maaseudulta. Opas selitti heille monotonisesti paikan historiaa, mutta heidän huomionsa kiinnittyikin meidän vauvaan. Jota he ryntäsivät yli kahdenkymmenen lapsen joukolla katsomaan. He höpöttivät, nipistelivät poskista, nauroivat, ilmeilivät ja kyselivät. He näpsivät kuvia ja lahjoittivat pieniä pehmoleluja vauvallemme. Opas yritti selittää epätoivoisesti ja opettaja tuli pyytelemään tätä hyökkäystä anteeksi. Me nauroimme. Jopa parikymppiset teinipojat (jollaista en voisi koskaan kuvitella Suomessa tapahtuvan) tulivat höpöttämään vauvallemme ja lahjoittamaan palloja.
Kyllähän niitä parkkipaikkoja löytyy, kun malttaa käyttää mielikuvitusta.
Tähän kuvaan voisi kiteyttää koko matkan. Tämän muiston tunnelmasta olen maalannut monta taulua.
Muutama mies saaliin toivossa...
Historian- ja uskonnon opettajamiehelleni tämä paikka tarjosi monta mielenkiintoista kohdetta.
Ei tullut ihan sitä tuttua sunnuntaikävelyfiilistä. Seinäjoen kaupungin keskusta tuntuu ihan uniselta tangojenkin aikaan (kylläkin välttelen silloin ruuhkaisaa keskustaa:)) tähän verrattuna.
Yhtenä päivänä tällä kadulla oli iso mielenosoitus. Silloin minulle tuli vähän pelottava olo. Paljon väkeä, paljon meteliä ja paljon mellakkapoliiseja. Mutta ihan rauhallisesti se sujui.
Kaupungin äänet, vahvat mausteiden tuoksut ja värit muistan yhä. Mutta niinhän se aina on, ihmisen aistit ovat avoimempia reissussa. Onnellinen on se, joka pystyy pysähtymään, tunnelmoimaan, havainnoimaan ja ihmettelemään elämää ihan kotioloissa, tutuissa paikoissa. Se on aika helppoa silloin, kuin ei palele. Siispä pihasauna lämpenemään ja viettämään lämmintä lauantai-iltaa.
