Muistoissa Istanbul

Se iskee aina näin tammikuussa iskeekö muille, se pakonomainen tarve selata matkoja. Jos ei itse hoksaisi alkaa selaamaan, niin eiköhän joka sivustolta hyökkää joku matkamainos: loputonta paistetta. Nyt matkamessujen aikaan tuntuu suorastaan siltä, että jos ei jotain varaa, niin joutuu lopun elämää katumaan tai ainakin lopun vuotta.

Vaikka miten yritän ajatella kiitollisuudella selkeitä vuodeaikoja (keväthän tuntuu ylenpalttisen ihanalta talven jälkeen), niin tässä kohtaa kevät tuntuu olevan liian kaukana. Sitä epätoivoisena yrittää takertua niihin häviävän hetkellisiin auringon säteisiin, joita joinain päivinä vilahtaa.
Jos jokin matka on tiedossa, niin muka tuntuu, että talven yli selviäisi helpommin.



Sitä selaa vanhoja kuvia ja muistelee menneitä matkoja. Muistaa, että lähes joka reissun jälkeen on sanonut, että tämä oli paras matka ikinä. Jos niissä kohteissa, joissa on käynyt, sattuu jotain ikävää, se koskettaa enemmän, kun jossain muualla, lähempänäkin sattunut terroriteko tai luonnon katastrofi. Sitä suree niiden tavallisten ihmisten elämää, niiden lasten, joita näki koulun porttien välistö hymyilevän joka toinen hammas suussaan. Tai niiden kumaraisten mummojen, jotka ruokkivat lintuja puistossa, niiden hotellien omistajien, työntekijöiden, ravintoloitsijoiden, kauppiaiden puolesta, jotka höpöttivät ja koittivat tienata leipää perheelleen. Sitä miettii, että tohtiikohan sinne joskus vielä itse matkustaa. Erityisesti olen surrut Istanbulia. Sen reissun aikaan ajattelin, että tämä on paras reissu ikinä. Sen jälkeen joku muukin reissu on tuntunut parhaalta, mutta jotenkin aivan erityiseltä tuntui se kaupunki.




Olimme sillä mieheni ja vuoden ikäisen vauvan, silloisen kuopuksen kanssa. Hän vaaleana, hymyilevänä tyttönä sai paljon, vähän liikaakin huomiota. Turkkilaismummot tulivat ja pussasivat poskelle ja käsille ja minä desinfioin lastani nurkan takana. Reissun jälkeen hän sairastui keuhkokuumeeseen. En tiedä, oliko reissulla mitään tekemistä sen kanssa, mutta väkisellä tuli mieleen.

Istanbulissa, kuten monessa muussakin maassa lapset huomioidaan erityisesti. Reissumme huvittavin hetki taisi olla Aya Sofiassa, kun sinne oli saapunut lapsia luokkaretkelle jostain maaseudulta. Opas selitti heille monotonisesti paikan historiaa, mutta heidän huomionsa kiinnittyikin meidän vauvaan. Jota he ryntäsivät yli kahdenkymmenen lapsen joukolla katsomaan. He höpöttivät, nipistelivät poskista, nauroivat, ilmeilivät ja kyselivät. He näpsivät kuvia ja lahjoittivat pieniä pehmoleluja vauvallemme. Opas yritti selittää epätoivoisesti ja opettaja tuli pyytelemään tätä hyökkäystä anteeksi. Me nauroimme. Jopa parikymppiset teinipojat (jollaista en voisi koskaan kuvitella Suomessa tapahtuvan) tulivat höpöttämään vauvallemme ja lahjoittamaan palloja.







 Kyllähän niitä parkkipaikkoja löytyy, kun malttaa käyttää mielikuvitusta.

 Tähän kuvaan voisi kiteyttää koko matkan. Tämän muiston tunnelmasta olen maalannut monta  taulua.






 Muutama mies saaliin toivossa...



 Historian- ja uskonnon opettajamiehelleni tämä paikka tarjosi monta mielenkiintoista kohdetta.











Ei tullut ihan sitä tuttua sunnuntaikävelyfiilistä. Seinäjoen kaupungin keskusta tuntuu ihan uniselta tangojenkin aikaan (kylläkin välttelen silloin ruuhkaisaa keskustaa:)) tähän verrattuna.
Yhtenä päivänä tällä kadulla oli iso mielenosoitus. Silloin minulle tuli vähän pelottava olo. Paljon väkeä, paljon meteliä ja paljon mellakkapoliiseja. Mutta ihan rauhallisesti se sujui.





Kaupungin äänet, vahvat mausteiden tuoksut ja värit muistan yhä. Mutta niinhän se aina on, ihmisen aistit ovat avoimempia reissussa. Onnellinen on se, joka pystyy pysähtymään, tunnelmoimaan, havainnoimaan ja ihmettelemään elämää ihan kotioloissa, tutuissa paikoissa. Se on aika helppoa silloin, kuin ei palele. Siispä pihasauna lämpenemään ja viettämään lämmintä lauantai-iltaa.










Unta ja unelmaa




En mistään hinnasta laittaisi tauluuni kimalletta, enkä olisi laittamatta. En mistään hinnasta olisi laittamatta kimalletta tauluun, joka tulee kotiin, joka on sisustettu niin, että tauluun on ihan pakko laittaa kimalletta. Koti on mielestäni ylellinen ja tyylikäs ja yhteinäisesti sisustettu. Sellaista voi vain ihailla ja ihmetellä. Siihen en itse pysty tai edes yritä pystyä, kun mielenkiintoa on enemmän niin moneen muuhun asiaan ja aiheeseen. Mutta kauneudesta tykkään ja siksi nautin, kun tämän työn livulla pääsen katsomaan upeita, ihania koteja, joko livenä tai kuvissa.

Ja kuten viime postauksessakin mainitsin tykkään, kun saan tutustua uusiin ihmisiin. Kun tilaustaulua suunnitellaan, niin siinä käydään yleensä enemmänkin viestien vaihtoa tai puheluita tai joskus naamatusten juttelua, niin nämä ihmiset tulevat jotenkin sydämen alle. Kun sitten maalaan taulua ja ajattelen heitä, niin ajattelen heidän olevan minulle hyvinkin tuttuja, vaikkeivat oikeasti olekaan.

Näihin tauluihin sain toivomuksena värit ja kuvia kodista. Halusin tuoda tauluihin tunnelmaa unelmista, joten maalasin niihin pilviä ja aaltoja. Toivon, että ne muistuttaisivat katsojaansa unelmista ja niitä kohti kulkemisesta. Toivon, että taulut myös luovat rauhaisaa tunnelmaa. Laitoin näille nimeksi, " Se oliko unta.... vai unelmaa."



Tästä tilaustyöstä voit lukea kauniista  Loving White Style blogista
Allaolevat kuvat Marjutilta.






 Mukavaa viikonloppua toivottaa Virpi

Auringon säteitä

Miten pimeä olikaan tämä aamu ja hyinen tuuli. Olin vielä puolinukuksissa, kun kävelin nuorimpien lasteni kanssa neuvolan pihamaan yli olkapäät korvissa. Minut pysäytti hymyilevä nainen ja halusi antaa taiteestani positiivista palautetta. Miten pienillä sanoilla sai auringon paistamaan. Monta mukavaa kohtaamista tällä viikolla! Työni itsessään kun on yksinäistä. Siitäkin tykkään, mutta aika paljon saan energiaa muista ihmisistä.

Maanantaina kävin suunnittelemassa taideakustointia Kristiinankaupungissa uuteen, kauniiseen ja sanoisinko näyttävään kotiin. Samalla viivähdin vahingossa pidempäänkin siellä, kun sattuivat olemaan mukavia ihmisiä. Kierrättivät ensin kaupungissa, sillä taulujen aiheet tulevat heidän kotikaupungistaan. Sain valtavasti ideoita ja inspiraatiota. Kaunis pieni kaupunki. Olen pari kertaa elämässäni viettänyt siellä muutaman lomapäivän. Kesällä voisin viedä perheeni sinne retkelle.





 Laitan sitten kuvia, kun olen saanut jotain valmista aikaan.

Tiistaina kävi useampi asiakas suunnittelemassa tilaustaulua meillä kotona. Oli mukavan kotoista jutustella. Sain mm. kuulla, miten yksi ihana pariskunta on aikanaan tavannut, tutustunut, rakastanut. Romantikkona rakastan kuulla näitä kertomuksia! Jotain tämän parin kertomastaan päätyy aikanaan tauluun :). Tällaisten päivien jälkeen tämä työ tuntuu huipulta.

Tällä viikolla olen myös tavannut Kalligrafian mestaria Marika Koskimäki-Ketelää, jonka kanssa meillä on meneillään yhteisprojekti. Kerron siitä tuonnempana. Niin, tällä viikolla en siis ole ehtinyt maalaamaan juuri lainkaan, mutta tämän loppuviikon olen tiukasti palettiveitsi kädessä. 

Tuo aamuinen pieni kohtaamien sai minut päättämään, että laitan hyvän kiertämään. Lupaan ja haastan muutkin kehaisemaan tänään (ja mielellään muulloinkin) jotakuta ihmistä, tuttua tai tuntematonta ja näin levittämään auringonpaistetta tähän tammikuun hämärään.




Helsingissä ja Tuusulassa

Gustavelundin näyttely on saanut hyvän vastaanoton. Olen saanut siitä ihanaa palautetta, kiitos!  Olen yllättynyt ja iloinen, sillä jotkut ovat jakaneet instagramissa ja Facebookissa kuvia näyttelystäni. Taulut ovat koskettaneet. Sellainen palaute häkellyttää, mutta rakastan sitä, sillä juuri sitä toivon taulujeni tekevän.














Hotelli Gustavelund sijaitsee Tuusulan järven rannalla. Aika makeat on maisemat!


Tämän näyttelyn pystytysreissulla vein samalla muutamia tauluja asiakkaille. Ihania, lyhyitä, mutta lämpimiä kohtaamisia. Mielettömän hienoja koteja! Yhdestä niistä laitan linkkiä pian...



Helsingin reissun aikaan sattui olemaan Helsinki LUX tapahtuma.









Olipa valoisa reissu.







 







Sain kirjeen

Sain tänään kirjeen. Se oli ihan käsin kirjoitettu. Ei ole jokapäiväistä se. Kirjoittaja oli toiseksi nuorin tyttäremme, eskarilainen. Istui pitkään keittiön pöydän ääressä ja keskittyi. Kuului vain vaimeaa mutinaa. Sitten hän hymyili voitonriemuisasti ja ojensi kirjeen. Siinä luki:

"HEI ÄITI. OLETIHANA JA KIVA ÄITI.
NYT TÄMÄ KIRJE ON VALMIS"

Tulin valtavan iloiseksi. Tarvitsin sen. Sillä viime päivinä olen kuullut muunkinlaisia adjektiiveja isompien lasten suusta (esim. outo, näin yhden mainitakseni).
Mahtavaa huomata, miten iloinen lapsi on uudesta taidostaan lukea ja kirjoittaa. Se on meille vanhemmillekin joka kerta iso, iloinen asia. Toisaalta tuli myös haikeakin olo. Enää on yksi luku- ja kirjoitustaidoton tässä talossa. Hänkin jo kovalla innolla opettelee kirjaimia. Aavistan, etten tule enää saamaan montaa näin hellyttävää kirjettä. Jokainen näitä on kirjoitustaitonsa alussa kirjoittanut. Onneksi olen niitä säilyttänyt, sillä myöhemmin niitä ei ole pahemmin tullut.




Joulun ajan olen lomaillut kaikista maalaus- ja toimistojutuista ja oleillut perheeni kanssa. Mukavaa, leppoista, mutta välillä tukalaa ja riitaisaa. Saunamökkimme valmistui juuri aatoksi, joten pukki tuli tänä vuonna saunatupaan. Mökistä olen valtavan onnessaan! Vihdoinkin se saatiin valmiiksi. Minun osuuteni mökkiin on hyvin vaatimaton. Olen maalannut seiniä ja ikkunan pieliä ja hoitanut muuten arkiaskareet, että mies on pystynyt rakentamaan.







 Nukkekotikin valmistui jouluun









Nyt olen taas aloittanut maalaamisen täydellä höyryllä. Eilen sain singreerata ensimmäisen kerran 2017. Tuntuu juhlalliselta kirjoittaa aina uusi vuosi ensimmäisen kerran tauluun. Tällainen tuli vuoden ensimmäisestä taulusta. Aloitin sen tosin jo viime vuoden puolella.



Tämä taulu tulee kotiin, josta olen nähnyt useita kuvia instagramissa. Erittäin tyylikäs koti ja hienoja kuvia. Laitan linkkiä, kun taulu on kotiutunut. Taulu kuvastaa vuoden vaihteen tunnelmia. Silloin, kun tulee mietittyä uutta vuotta, että mitähän se tuo tullessaan. Usvan keskeltä hahmottuu jotain. On toivomus valoisasta vuodesta.





Tämä maalaus on nyt työn alla. Tästä myös juttua ja kuvia myöhemmin. Innostavaa!








Tämä vuosi tuonee tullessaan muutamia mukavavia uusiakin juttua ja yhteistyötä.
Muutama taideilta ja näyttely on myös tulossa. Ensimmäinen näyttely alkaa jo 9.1. Tuusulassa, Hotelli Gustavelundissa. Tätä näyttelyä odotan, sillä olen pitänuyt aiemminkin täällä näyttelyn ja se oli tosi kiva kokemus! Paikka on mitä ihanteellisin mun tyylisille tauluille. Näyttely päättyy helmikuun viimeinen päivä. Jossain vaiheessa järjestämme Gustevelundiin taideillan tai -aamun.