Vauvakuumetta

Minun pieni tyttöni täyttää pian 5 vuotta. Hän on kuopus, vaikkei haluaisi. Häntä ei ole saanut sanoa vauvaksi sen jälkeen, kun oppi puhumaan. Hän on tahtonut tulla isosiskoksi niin kauan kuin muistan. Hän on kadehtinut kaikkia kavereitaan joiden kotona on vauva. Aika monella on. Hän on ollut jopa valmis vaihtamaan äitiä johonkin sellaiseen, jolla on vauva. Hän on halunnut omia edes vähän meidän kaunista kummivauvaa, joka asuu melkein naapurissa. Hän on halunnut omia edes vähän söpöä serkkuvauvaa, joka asuu Kiimingissä. Harmiksensa heidän vanhempansa eivät ole raaskineet antaa vauvaa meille kokonaan. Hän on pukenut Aate-nukkea (Aiempi postaus nukesta) ja halunnut hämätä isosisarusten kavereita ja heidän vanhempiaan, että Aate olisi oikea vauva. Hän on halunnut, että otamme nuken mukaan kauppaan ja kylään ja toivonut, että minäkin uskottelisin sen olevan oikea vauva. Hän on itkenyt vauvattomuutta. Minä olen itkenyt mukana, sillä hänen surunsa on koskettanut minuakin.

Minä olen onnellinen jokaisesta lapsesta, jotka olemme saneet. Olemme ottaneet ne kaikki vastaan lahjana. En ole potenut läheskään niin suurta vauvakuumetta, kuin kuopuksemme ja muutkin lapsemme isoista pienimpiin, mutta jonkinlainen kaiho on ollut minullakin. Ehkä se tietoisuus siitä, että ikä alkaa olla sitä luokkaa, ettei vauvoja enää niin helposti tule, on synnyttänyt kaipuun  saada vielä oma vastasyntynyt syliin. Meidän kaikki yhdeksän, ovat tulleet niin peräkkäin, että aloin jo ajatella, että tässä ne olivat. Olen tosin nähnyt unia, joissa odotan tai synnytän tai meillä on pieni vauva.

Nyt  näyttää, että kiltti Taivaan Isä antaakin meille vielä vauvan. Olen onnellinen. Olemme onnellisia. Kaikki lapsemme olivat tosi ilahtuneita uutisesta. Voi, miten paljon rakkautta ja syliä hän tulisikaan saamaan. Vanhimmat lapset huolehtivat, että syön terveellisesti ja otan rautaa ja foolihappoa. Nuoremmat käyvät halaamassa monta kertaa päivässä mahaani, joka oikeasti on lähinnä läskiä, sillä vauva itsessään on vielä ihan pieni. He juttelevat hänelle lempeästi. He kyselevät joka päivä, minkä kokoinen se nyt on. Netistä katsomme videoita sikiön kehityksestä. Mieheni kertoi asiasta heti jo vaikka kenelle ja minua on nolotti se, että jos tämä menee kesken, niin joudumme selittämään joka suuntaan, etteipä sittenkään tule.

Minun onneeni sekoittuu huoli. Mietin, miten tämä raskaus menee ja jos emme saisikaan vauvaa, niin miten lapset siitä pettymyksestä selviäisivät. Miten minä? Mietin myös, miten itse voin. Selviänkö synnytyksestä taas? Mietin, että saammekohan vieläkin terveen lapsen. Lapsemme miettivät samaa. Kun yksi mietti, että hän saattaa kuolla tai olla kehitysvammainen. Toiset sanoivat, että Downit on ihania! Olen samaa mieltä, mutta jäin miettimään, että tietävätkö nämä keskustelut jotain, mihin meidän tulee valmistautua. Minä toivon, että kaikki menisi mahdollisimman hyvin. Olen varma, että me kaikki rakastamme häntä. Me rakastamme häntä jo nyt.

Tänään ainakin ultrassa näytti kaikki olevan hyvin.