Meidän perheessä on monta koululaista. Siksi koin velvollisuudekseni osallistua alakoulun vanhempainyhdistyksen toimintaan. Aloitin hallitustyöskentelyn tänä sykynä. Nyt vast ikään kokouksesta puuttui sihteeri, joten minä yli 20 vuotta vanhan toimistomerkantin pätevyydellä, ilmoitin voivani toimia tämän kokouksen sihteerinä. Hyvin tärkeän oloisena naputtelin päätöksiä paperille. Kokouksen lopuksi sujautin paperini käsilaukkuun, siihen vaaleanpunaiseen, josta viimeksi mainitsin.
Pari päivää kokouksen jälkeen meille oli tulossa vieraita. Me koko porukalla siivosimme kotia, jotta vieraat tuntisivat olonsa tervetulleiksi. Yksi keräsi leluja, toinen sukkia, kolmas luutusi kaapin ovia ja neljäs imuroi. Hetkessä näytti siltä, kun olisimme järjestyksen perhe. Kaappeihinhan vieraat eivät kurkkisi. Kaikki näytti olevan siinä mallissa, että voisimme alkaa kattamaan pöytää. Vieraat olisivat vartin päästä meillä. Huomasin kuitenkin, että taidehuoneeni on epäjärjestyksessä. Tiesin, etten ehtisi raivata sitä, mutta pieni tavaroiden siirtely voisi hämätä niin, että näyttäisi siistimmältä. Siispä pikaisesti muutama maalipönttö kulman taakse.
Hups, yksi törppö ei ollutkaan kunnolla kiinni ja siitä lorahti keskimääräsitä löysempää tavaraa aimo kulaus matolle. Kaavin hätäisesti maalin talteen lähimpään tauluun. Vanhin tytär kaappasi maton kainaloon ja meni sitä kuuraamaan. Meinasin jo huokaista helpotuksesta, kunnes huomasin, että vielä aimompi annos maalia oli lurahtanut avoimena olleeseen vaaleanpunaiseen käsilaukkuuni. (valokuvaus ei tullut siinä tilanteessa mieleen, valitettavasti)
Laukku on iso ja moniosastoinen. Kaikki osastot olivat avoinna, joten maali oli sotkenut lähes kaiken mahdollisen käsilaukun sisällön. Minä ja kaksi lasta aloimme siivota laukkua. Jakelin nopeita käskyjä, kuten kriisitilanteissa on tapana. Kaikki laput roskiin, kynät ja putelit hanan alle, lompakot luututaan...
Vieraat tulivat jo sisään, vaikka käsilaukun siivous oli kesken. Emme kertoneet heille kriisitilanteestamme mitään vaan toivottelimme tervetulleiksi rennon letkeästi.
Kaikki hyvin. Tulipahan pestyä matto keskellä talvea ja käsilaukkukin tyhjennettyä kaikesta turhasta, ajattelin...
Kunnes päätin kirjoittaa puhtaaksi pöytäkirjan, jonka piti olla siellä vaaleanpunaisessa käsilaukussa:/
Tämä asia on vaivannut minua nyt monta päivää. Olen kiemurrellut aina, kun se tulee mieleeni. Olen kysellyt neuvoa serkuiltani, jotka osaavat neuvoa aina, kun olen pulassa. Jotkut heistä pyysivät minua kirjoittamaan pöytäkirjan omasta päästä. Luulisin sen onnistuvan, sillä muistan melkein kaikki asiat, mutten muista missä järjestyksessä ne päätettiin? Olin itse ajatellut, että pyydän muina miehinä rallatellen esityslistaa ja muistelen siitä mitä päätettiin, mutta mitä jos en muistakaan kaikkea? Siskoni kuitenkin neuvoi minua tunnustamaan koko sopan. Taitelijana minä saisin anteeksi mitä vain ja pelkkää myötätuntoista ymmärrystä itselleni. Päätin tarttua tähän oljen korteen...
Pitäkää peukkuja.