Japanin tv- vierainamme

Viime helmikuussa

...elimme jännittäviä aikoja. Monet ovat nähneet somekanavillani kuvia japanilaisesta tv-ryhmästä meillä ja kyselleet, keitä he olivat ja voiko ohjelman nähdä jostain. Kerron teille siitä nyt. 


Yllättävä puhelinsoitto


Kesken koululaisten joulujuhlan puhelimeni soi. Oletin jonkun asiakkaani soittelevan ja kun juhla oli ohitse, soitin numeroon takaisin. Soittaja kertoi olevansa Juha Laitinen Japanin tv:stä. Hän kertoi Japanin tv:n tekevän dokumenttia onnellisuudesta. He valitsivat maaksi Suomen, sillä Suomi on valittu useana vuotena peräkkäin maailman onnellisemmaksi maaksi. Japanilaiset myös uskovat, että onnellisimmat ihmiset elävät ison perheen keskellä. Siksi Juhan tehtäväksi oli annettu etsiä Suomesta perhe, jossa on vähintään 5 lasta. Juha kertoi, että kotiimme tulisi noin viikon ajaksi kuvausryhmä ja hän toimisi tulkkina. Minä lupasin kysellä kotiväeltämme, mitä he ovat asiasta mieltä. Ajatus japanilaisista vieraista tuntui innostavalta. Olihan meillä muutama tosi mukava kokemus vaihto-oppilaista. Toisaalta hirvitti ajatus kokoajan käyvistä kameroista. Päätöstämme helpotti se, että tiesimme dokumentin esitettävän Japanissa, ei Suomessa, joten jos siitä tulisi nolo, niin se ei niin vaikuttaisi meihin.  Aina, kun on mahdollisuus kokea arki hauskempana, se pitää kokea! Lupauduimme.


Aloimme innokkaasti ja jännittäenkin odottaa Japanin vieraitamme. Oli mukava ajatella, että pääsisimme tutustumaan uusiin ihmisiin ja uuteen vieraaseen kulttuuriin. Meillä ei ole juurikaan kokemusta Japanista tai japanilaisista, vaikkakin vuosien ajan eri reissuillamme olemme tulleet ikuistetuksi perheenä lukuisiin japanilaisturistein kameroihin niin kotimaassa kuin ulkomailla. He ovat hämmästelleet suurta perhettämme ja halunneet tulla usein itse kuvatuksi meidän kanssamme.


Esimerkillinen perhekö?


Viestittelimme ja soittelimme Juhan kanssa paljon ennen kuvauksia, sillä japanilaiset halusivat tietää etukäteen meistä. Minä kerroin kaikkien nimet, iät, työt, opiskelupaikat ja harrastukset. Minun piti mm. lähettää heille kaikkien lasten lukkarit. Kerroin etukäteen myös meidän perheen arvoista. Kun he kysyivät, koemmeko olevamme erityisen onnellisia, mietimme, miten vastaisimme. Emme ole oikein ajatelleet asiaa. Vastasimme, että olemme elämäämme tyytyväisiä ja kiitollisia. Moni asia on ihan hirvittävän hyvin, mutta emme ajattele olevamme esimerkillisiä tai onnellisempia kuin joku muu. Olemme tavallinen perhe, joilla on onnellisia ja ankeita hetkiä. Meillä on riitoja, joiden jälkeen on onneksi anteeksiantamusta. He pyysivät myös lapsia kertomaan, mistä ja milloin he ovat erityisen onnellisia. Lapset kertoivat olevansa onnellisia sisaruksistaan ja he kokevat erityisiä onnenhetkiä, kun tehdään asioita kaikki yhdessä. Tai kun osan perheen kanssa yhdessä vaikka ihan vaan leivotaan, jutellaan tai pelataan.  


Seitsenhenkinen seurue saapuu



Helmikuisena maananatai-iltana olimme siivonneet kodin ja kattaneet pöydän ja jännitimme niin, että melkein tärisimme. Nyt jälkikäteen ajateltuna japanilaisten vierailu tuli viime hetkellä. Varmaan jo parin viikon päästä heidän vierailunsa olisi ollut koronauhan vuoksi mahdotonta. Vielä silloin se ei ollut tullut Suomeen eikä Japaniinkaan juurikaan, vaikka siitä jo vähän puhuttiin. Emme osanneet silloin aavistakkaakkaan, millainen kevät oli tulossa.


Kun pihaan kaarsi iso taksi, riensimme kaikki ikkunaan. He tulivat taksista ulos, mutta kuvasivat pihapiiriä hyvän tovin ennen kuin astuivat sisään. Meitä neuvottiin katsomaan vain Karinia, tyttöä, joka tuli meille vieraaksi eli emme saaneet katsoa kameroihin, ohjaajaan tai muihin vieraihin. Heti ensimmäisistä minuuteista alkaen tuli tunne, että he ovat sydämellisiä ja että tästä tulee hauska viikko! Saimme vasta heidän saapuessaan kuulla, että vieraamme on Japanissa kuuluisan  NMB-yhtyeen laulaja Karin Kojima.  Emme tienneet hänestä etukäteen mitään. Hän on herttainen tyttö! Pidämme hänen kanssaan edelleen yhteyttä.  Hänen lisäkseseen tuli hauska Ohjaaja Kentaro Yamada, jonka kanssa ystävystyimme kaikki. Pidämme häneen yhteyttä somessa ja kirjeitsekin. Hän on alkanut opiskella suomen kieltä. Mukana olivat myös Karinin manageri Royhei, apulaisohjaaja Akiko, kuvaajaat Masa ja Akiko. Hedän lisäkseen oli myös tulkki Juha Laitinen, jonka kanssa myös ystävystyimme ja pidämme yhteyttä. Odotamme häntä perheineen kylään parin viikon päästä. Näiden ystävystymisten vuoksi tämä viikko oli erittäin merkittävä. Kun viikko oli ohitse, meitä ja meidän vieraita itketti niin! Vieraiden lähdettyä olimme väsyneitä ja surullisia sekä onnellisia yhtä aikaa. Oli tosi haikeaa, kun viikko päättyi. Vähän samanlainen fiilis, kun joskus jonkun leirin päätteeksi, kun on oltu tiiviisti yhtä pataa ja sitten pitää erota. 













Karin siis tuli etsimään Suomesta onnellisuuden reseptiä. Emme tietystikään sitä hänelle osanneet antaa, mutta ajatus olikin, että hän oivaltaisi jotain, kun elää meidän arkeamme viikon ajan.
Elimme siis meille tavallista arkea. Janne kävi töissä, lapset koulussa ja minä maalasin kotona.  Tosi puheissa maalasin vähän vähemmän kuin tavallisesti. Olin varautunutkin siihen, etten pysty keskittymään niin hyvin maalausjuttuihin. Kuvausryhmä kävi Jannen työpaikalla yläkoulussa sekä lastemme alakoulussa, ja siellä erityisesti yrittäjyyskasvatustunnilla.  He  kuvasivat minun maalaamistani, kävivät meidän mukana kaupassa, saunassa, avantosaunalla, retkellä ja olivat mukana meidän Taimin ja Raitan 11-vuotis-synttäreillä.  He menivät mukaan tyttöjen lauluharkkoihin Lakeuden ristiin. He halusivat erityisesti kuvata Vienan yrityksen Nauravan naapurin toimintaa. He haastattelivat meitä meidän arvoista ja elämästä.  Keskustelimme paljon. Me tarjosimme suomalaisia ruokia, kuten lohikeittoa, karjalanpiirakoita, ruisleipää, mämmiä, salmiakkia. Lauloimme ja soitimme yhdessä paljon. Karin myös valmisti meille japanilaista ruokaa, mustekalaa, ja opetti yhden japanilaisen laulun, joka on kaikunut meillä kaikki päivät heidän lähtönsä jälkeen. Aatoskin osaa sen. He leikkivät paljon lastemme kanssa, joten lapset eivät juurikaan kiukutelleet tai riidelleet sen viikon aikana. Aatos yhä kyselee, mihin Karin meni, mihin Kentaro meni?  Oli onni, että tulkki oli mukana koko ajan. Vain ohjaaja osasi jonkin verran englantia, muut eivät lainkaan. Jonkun verran juttelimme myös googlekääntäjän avulla. 

He kertoivat, miten japanilaiset tekevät pitkiä työpäiviä. Heille työn arvo on todella suuri. Usein iltaisin, kun muut olivat menneet nukkumaan, Juha kertoi meille Japanin kulttuurista ja japanilaisista. Oli tosi mielenkiintoista kuunnella ja oppia uutta. Japanilaisten työn kulttuurista Juha kertoi, miten monet väsyvät, kun joutuvat tekemään niin pitkää päivää. Japanissa on edelleen vallalla kulttuuri, jossa äidit hoitavat lapset ja kodin ja perheen isät tekevät todella pitkiä työpäiviä. Heillä ei ole juurikaan lomaa. Japanilaiset eivät helposti päästä vieraita kotiin, vaan tapaavat toisiaan kahviloissa tai ravintoloissa. Jos he joskus kutsuvat jonkun kylään, niin sitä varten on erillinen huone heti eteisen lähellä. Vieras ei käy muualla talossa. Japanilaisten vierailun jälkeen luin myös kirjan Melkein Geisha, joka oli tosi mielenkiintoinen tähän hetkeen. Siinä suomalainen Minna Eväsoja kertoo mielenkiintoisesti vuosistaan Japanissa ja havainnoistaan japanilaisista ja heidän kulttuuristaan.  Kun Karin kysyi minulta. yritänkö tulla kokoajan onnellisemmaksi, vastasin, etten yritä. Minä olen jo riittävän onnellinen. Enemmänkin pelkään menettäväni tämän onnen eli jotain tärkeää eli jonkun läheisen ihmisen, oman tai läheisen terveyden tai etten saisikaan tehdä rakastamaani työtä. Vielä silloin en ajatellut koronaa.





     Mustekalaa, josta Karin valmisti meille takojakeja.


Persot jääkaapilla


Kamerat kävivät lähes tauotta. Kuvaukset alkoivat aamuseitsemältä ja päättyivät iltayhdeltätoista. Välillä kameroita oli ripoteltuna joka puolelle keittiötä ja olkkaria. Me unohdimme ne, emmekä aina tajunneet niiden käyvän.

Kuvittelimme, että dokumentti esitetään pitkän ajan päästä, mutta se näytettiin Japanin tv:n lauantaiaamun lähetyksessä jo maaliskuun 21. päivä. Me saimme heti linkit videoklippeihin ja myöhemmin ohjaaja lähetti dvd:n. Kun näimme dokumentin, huokaisimme helpotuksesta, ettei se ollut nolo, kuten etukäteen jännitimme. Se oli leikattu kivasti ja toi hyvin esille sen viikon tunnelmat ja meidän arkeamme. Toki, kun 40 minuuttiin puristaa viikon, niin tosi paljonhan siitä jää pois. Saimme muutamia dvd:itä, joita kierrätimme sukulaisillamme ja joillakin ystävillämme silloin keväällä, kun kaikki viettivät aikaa vain perheittensä kanssa. Ne oli tarkoitettu viihdyttämään yhtä karanteeni-iltaa. Onneksi mukaan ei oltu otettu esim. sitä, kun huomasin yhden kameran kuvaavan ja aukaisin jääkaapin oven. Vernan kanssa olimme molemmat jääkaapilla ja himoitsimme bebeleivoksia. Mutisin, että ottaisin, jos tuo kamera ei kävisi. Verna siihen, että laitetaan tämä jääkaapin ovi niin, ettei se näy. Niin teimme ja tungimme bebejä suuhun, kunnes huomaisin, että toinen kamera on ihan otsamme yläpuolella ja takana on kolmas. Tallennuimme persot kolmelle kameralle. 

Lähtiessään ohjaaja toivotti meidät vierailulle Japanin aamutv:n lähetykseen ja isänsä sushibaariin. Lupasimme tulla ja aloimme vähän suunnittelemaankin, että joskus... Mutta koronauhan vuoksi kaikki matkustaminen tuntuu ihan utopialta. Mutta tulevaisuudesta ei tiedä...


         Piirtää ja pelata voi yhdessä, vaikkei yhteistä kieltä olekaan.




Toripolliisikin pääsi kuvaamaan. Kameroita oli joka puolella, Niitä ei aina meinannut huomata:)


                                 Soitimme ja lauloimme paljon yhdessä




Pihla lähti opiskelupaikkakunnalleen Rovaniemelle kesken kuvausviikon.

Löysikö hän onnen?


Emme tietystikään ymmärtäneet dokumentista kaikkea, koska japania emme osaa. Pystyimme kuitenkin muistamaan suunnilleen, mitä missäkin kohdassa juteltiin. Juha kertoi meille dokumentista, että Karin löysi onnellisuuden reseptin. Hän oli ollut stressaantunut töistänsä ja koki, että sai olla viikon lomalla ja huokaista kaikesta kiireestä. Hän myös nautti luonnon rauhasta                  -asummehan metsän keskellä. Hän asuu suurkaupungissa eikä käy luonnossa juuri koskaan. Karin ja ohjaaja, joka dokumentin leikkasi, nostivat dokumentissa kolme asiaa, mitkä he ajattelivat tuovan onnellisuutta. 
1) Kohtaa ihmiset ilman muureja, avoimesti ja välittömästi sekä tasa-arvoisesti. 2) Rahan arvon opettaminen lapsille, että tavaroita ja asioita ei saa noin vain, vaan ne pitää tienata ja sitä kautta niitä osaa arvostaa. 3) Vietä mahdollisimman paljon aikaa läheistesi kanssa. 

Emme olisi itse osanneet näitä antaa reseptiksi, varsinkaan tuota rahajuttua. Mutta on se totta, että ihminen ei ole niin tyytyväinen, jos saa kaiken haluamansa kuin että on pidempään toivonut ja tehnyt töitä sen eteen. Esim. lapsi pitää paremmin huolta siitä tavarasta, jonka hän on itse tienannut. Dokumentissa oli nostettu tässä rahan arvon ymmärtämisen kohdassa myös lastemme yrittäjyyttä ja koulun yrittäjyyskasvatusta. 

Tuo ihmisten kohtaaminen on luontevaa. Ei sitä tule mietittyä. Mutta tuntui toki hyvältä, että he kokivat sen noin. Sen ehkä ymmärtää sitä kautta, kun tuntee paremmin japanilaisten pidättyväistä kulttuuria. Meidän suomalaisten tasa-arvo on myös asia, jota ei niin tule usein ajatelleeksi. Japani on tässäkin asiassa hyvin erilainen maa.  Meillä miesten ja naisten välinen tasa-arvo ja myös tasa-arvo johtajan ja alaisen välillä on paljon pidemmällä kuin Japanissa.

Sen, että vietä mahdollisimman paljon aikaa läheistesi kanssa, olisin itsekin sanonut onnen reseptiksi. Ehkä suomalaisisän tapa viettää paljon aikaa vaimon ja lasten kanssa oli heistä outoa mutta hienoa.  Dokumenttiin oli päätynyt Jannen kysymys: "Onko joku kuolinvuoteellaan katunut sitä, että tulipa vietettyä liikaa aikaa omien lasten kanssa?"

Iltaisin kun vieraamme kävivät nukkumaan, ( Heistä siis Karin nukkui pihamökissämme ja manageri Royhei ja tulkki Juha nukkuivat puolestaan asuntovaunussa. Muu kuvausryhmä yöpyi hotellissa), minä maalasin tauluja läksiäislahjoiksi. Lapsetkin maalasivat. Maalasin Kentarolle enkelitaulun ja Aatos halusi maalata samaiseen tauluun helminauhaa. Se sopikin hyvin, sillä Viena oli laulanut Lakeudenristissä juuri laulun " Paljon ois aihetta lapsella kiittää". Siinä sanotaan mm. näin: "kauniina nauhana vuosien päivät, helmenä jokainen muistoksi jäivät..." 
Karinille maalasin taulun, jossa on tyttö ja onnenlintu. Tein toisen taulun meille niin, että Karinin taulu jatkui meidän taulussa. Meidän tauluun maalasin perheemme toivottamaan onnellista elämää Karinille. Toivon, että sitä taulua katsellessaan Karin muistaisi meidät ja pysähtyisi. Maalasin tauluun kallion ja selitin, että koen onnellisuuden perustuvan arvoihin, mitä ihmisellä on ja elämistä niiden mukaan. Ja että onnellisuus on kiitollisuutta kaikesta, mitä on saanut. Itse koen onnen kuin lintuna, joka laskeutuu kädelle ja pyrähtää pois. Pieniä merkittäviä, viiltävän onnellisia hetkiä, jotka tulevat ja menevät. Niiden muisteleminenkin on onnea. Koen, että onnellisuuteen liittyy yleensä toinen tai toiset ihmiset.

 Oli onnellista oli tutustua näihin ihmisiin ja kaikki olemme sitä mieltä, että kylläpä kannatti heittäytyä. 














Kuva Juha Laitiselta



Karin oli taitellut meille 12 paperilintua. Lapsemme ovat nyt innostuneet origrameista ja ovat taitelleet niitä japanilaisten lähettämistä papereista. Olemme myös valmistaneet kotona japanilaista ruokaa. 


Toivottavasti tapaamme vielä!



Linkkejä: