#blogi

Haaveet kutistuvat ja lapset käyvät kotikoulua


Huh, mikä määrä helmiviestejä! Jokainen ope on laittanut jokaiselle lapselle muutamia viestejä, kuten kuuluukin. Meinaa vaan ylittää kapasiteettikykyni tällainen määrä informaatiota. Ehkäpä tämä tasaantuu ajan myötä. Minulla on nyt kotikoulussa 7 oppilasta. Opettajana toimiminen onkin ollut yksi haaveammateistani. Mahtava mahdollisuus, ajattelin ensimmäisten minuuttien aikana. Sitten joku oppilaistani esitti kysymyksen, jota en ymmärtänyt, toinen alkoi kohta vänkyttämään vastaan ja jonkin ajan kuluttua kolmas heitti kirjan nurkkaan ja neljäs mökötti, kun viivotin oli hukassa. Aina olen opettajia arvostanut, vaan kylläpä nousi arvostukseni ihan uusille urille. Sovimme sitten ihan yhdessä, että jokainen tekee annetut tehtävät itsenäisesti.  Lukiolainen auttaa tarvittaessa 9-luokkalaista, joka auttaa 7-luokkalaista, joka auttaa 6-luokkalaista jne. Saavatpahan kertausta jo opittuihin asioihin. Ovat kyllä aina ihan ilman käskyä auttaneet nuorempiaan, jos läksyissä on ollut pulmia. Minä toimin lähinnä valvojana ja otan enemmän roolia, kun koittavat kuviksen, köksän tai kässän tunnit. 


                                                                         Elämän voimaa


Eilen lukiolainen kirjoitti viimeisen aineensa ja huokaisen helpotuksesta! Jännitin kovasti, että jos saamme taudin tai karanteenin ennen tätä päivää. Tiedostamme toki, että on mahdollista, että kokoontumisrajoitukset ovat yhä voimassa, kun on yo-juhlien aika. Surullista. Olimme myös päättäneet Vienan kanssa, että kun hänen kirjoituksensa ovat ohi, teemme matkan Italiaan. Emme onneksi ehtineet tilata lippuja. Kun helmikuun loppupuolella tajusimme, että matkahaaveemme kariutuvat, päätimme lähteä lohtumatkalle Ouluun ja Rovaniemelle. Aika pliisulta suunnitelmalta tuntui, mutta kuinkas ollakaan, sekin haave oli liian iso. Tänään hän ajatteli lähteä lähisuolle. Pieneksi ovat haaveet kutistuneet! Mutta kevään tulon aistiminen tuo onnea. Aurinko yhä paistaa ja kurjet huutavat tullessaan.


Valon aalto

Korona on jo vaikuttanut silläkin tavalla, ettei 9- luokkalainen päässyt eduskunnan pikkuparlamenttiin. Samainen poika olisi saanut vaihto-oppilaan meille Espanjasta, mutta koronavirusuhan takia ryhmä ei tullutkaan Seinäjoelle. Hyvä niin, mutta harmittavaa. Täytyy vaan ajatella, että kun monet ovat menettäneet rakkaansa tämän taudin vuoksi, nämä ovat hyvin pieniä harmituksia.

Kotikouluaamut ovat alkaneet lupaavasti, sillä aamuvirkuimmat ovat laittaneet aamupalan valmiiksi ja kattaneet pöydänkin nätiksi. Olemme aina aamupalan jälkeen tehneet matematiikkaa ja äikkää. Sen jälkeen olen luvannut tunnin verran hyppelyä. Kokosimme trampoliinin, joten liikuntatunnit kuittaamme sillä. Yksipuolista liikuntaa toki, mutta tehokasta ja pitkäkestoista. Opettajan auktoriteettini on ollut koetuksella, kun olen yrittänyt saada oppilaitani takaisin koulukirjojen ääreen. Eilen tuli trampalla kuitattua musiikintuntikin. Lapset olivat keksineet hauskan koronalaulun. Nauroin ja ajattelin, etten olisi hoksannut itse pyytää tekemään mitään näin luovaa. Eivät ehkä olisi keksineetkään, jos se olisi pitänyt määrättynä tehdä. Luovuus vaatii joutilaisuutta. Sitä nyt on.


Sinun kanssasi

Kuvistunneilla olemme keskittyneet nyt massatöihin. Yhden tytön kanssa tein massasta iloiset päät kukkaruukkuun. Toisen kanssa teimme pääsiäiskukon. Sen hän päätti antaa pikkuveljelleen 2- vuotislahjaksi. Porukalla teimme massasta pieniä taloja, jotka maalaamme huomenna. Esittelen näitä kuvisjuttuja instastooteissa, jotta jos joku muukin haluaa tehdä niitä omien lastensa kanssa. Itse ottaisin mielelläni vastaan esim. vinkkejä kivoihin matikantehtäviin. Ekaluokan ope oli antanut hauskan kotitehtävän lapselleni. Siivoa vaatekaappisi. Laske, montako kutakin vaatetta on. Voit ottaa kuvan ennen ja jälkeen. Lapseni suunnitteli " unohtavansa" kuvata ennen :).


Toivon sinulle kaikkea hyvää


Kun mietin, miten tästä selvitään, sain juuri silloin watsapviestin, mikä laittoi hymyilemään:
Isovanhempiasi käskettiin lähtemään sotaan. Sinua pyydetään pysymään kotona sohvalla. Kyllä sinä selviät.

Pelko ei ole ainakaan vielä saanut vallattua mieltäni, mutta toivon, ettei korona tule meille ja jos tulee, ettei rajuna tulisi. Minulla on vahva luottamus Luojaan. Hänen tiedossaan ovat päivämme kulku ja elinpäivien määrä. Uskon, että tälläkin koettelemuksella on jokin syvempi merkitys jokaiselle ihmiselle erikseen ja koko ihmiskunnalle. Jo nyt olemme huomanneet valtavasti kiitoksen aiheita. Tiedostaen sen, miten vakava tämä tauti on, toivon, ettei kukaan enää vähättele kotona pysymisen tärkeyttä. Lähes jokaisen lähipiirissä on varmasti ihmisiä, joille tämä sairaus on todella vaarallinen. Kukaan ei myöskään voi olla varma, ettei tauti ole vaarallinen juuri itselle tai läheiselle, vaikkei riskiryhmään kuuluisikaan. Luemme uutisia Italiasta, miten sen terveydenhuolto on lähes romahtanut valtavan potilassuman vuoksi ja miten paljon kuolleita siellä on. Tai luemme Ranskasta ja Espanjasta, miten siellä on ensin kehotettu pysymään kodeissaan, jotta tautia saataisiin hillittyä, ihmiset ovat yhä kulkeneet ja tauti levinnyt ja nyt on jouduttu määräämään ulkonaliikkumiskielto. Toivon todella, ettei meillä tarvitsisi niin rajuihin toimenpiteisiin ryhtyä. Jokaisen suomalaisen pitäisi ymmärtää pysyä kotona, mikäli se suinkin on mahdollista. Emme saisi levittää tautia vain oman mukavuutemme vuoksi. On myöhemminkin helpompi elää sen ajatuksen kanssa, että ainakin parhaansa on tehnyt taudin leviämisen ehkäisemiseksi. Aika voi tulla pitkäksi, lapset voivat kitistä kaveriensa luo, tekemisen puute voi kiristää hermoja, voi olla tylsää. Ehkä me kestämme sen. Nyt tarvitsemme sitä talvisodan henkeä. Suurperheet ovat siinä mielessä etulyöntiasemassa, sillä kotoakin löytyy kavereita. Meidän kuopus on ihan hihkunut näistä kotikoululaisista. Hän on onnellinen, kun herätessään kotona on muitakin, kuin äiti. Hän tekee palapelejä, kun muut tekevät läksyjään. Perheessämme on nyt kolmas palapelihullu :). Kukaan ei ole vielä ehtinyt valittaa, että olisi tylsää. Siihen auttaa paljon se, että on kevät, joten ulkona tarkenee ja on helppoa keksiä tekemistä.







Olen maalannut vähemmän tilaustauluja, kuin olin aikonut. Koululaisten opetuksen organisointi on vienyt aikaa. Oletan silti pysyväni luvatuissa aikatauluissa. Uskon, että lukionsa päättänyt auttaa koululaisia, kun on vähän huilannut omasta urakastaan. Kohta sitten hänellä alkavat työt. Kevään messut peruuntuivat, niin lisäilin sinne aiottuja tauluja verkkokauppaan. (mm. kaikki tämän postauksen taulut) Verkkokauppaan tästä

ps. Tänään poikamme täyttää 16 vuotta. Veimme aamupalan sänkyyn ja lauloimme porukalla. Taisi siltikin tulla ankea, mutta ikimuistoinen syntymäpäivä. Mitähän sitä keksis? Kun joskus tämä eristäytyminen päättyy, on syytä järjestää monet juhlat!





Voi, elämän kelekasa





Olen hiippaillut kuin unessa viimepäivät. Olen yrittänyt tarttua kotitöihin, mutta aina yhtäkkiä pysähtynyt katsomaan kauas. En ole saanut oikein mitään aikaiseksi. Olen vastaillut hajamielisesti lasteni ja puolisoni arkisiin kysymyksiin. Kun hörähdän yhtäkkiseen nauruun ja vähän ajan päästä sipaisen silmäkulmaan tulvahtaneen kyyneleen, kyselevät lapset vuoron perään, että äiti, mikä sulla on? Minä kerron, että ajatukseni ovat yhä lauantaisessa sukujuhlassa. Kuten usein ihanien juhlien jälkeen, nytkin kietoudun tuon lauantaisen sukujuhlan lämpöön.

Serkkuni olivat päättäneet toteuttaa sen, mistä olimme jo pidempään pienemmällä porukalla puhuneet. He olivat kutsuneet koolle kaikki isän puolen serkkumme ja heidän vanhempansa. Meitä oli koolla 60 sukulaista.  Eli minun serkkuni sekä meidän kaikkien elossa olevat vanhemmat. Me serkut jätimme puolisot ja lapset kotiin. Tässä iässä alkaa oma historia kiinnostamaan valtavasti. Toisaalta on menneisyys kiinnostanut ennenkin.  Muistan, miten lapsena hyvin usein pyysimme vanhempiamme muistelemaan lapsuuttaan. Vanhojen juttujen kuuntelemien oli vähintään yhtä mukavaa nyt, kuin lapsena.

Pahoittelen kuvien (en kuvattavien) laatua. Ovat kännykällä räpsittyjä.


                                         Eija ja Sauli


Me, jotka tiesimme, että vaaleanpunaiset neuletakit ovat muotia tai jotka emme tienneet, että se meni jo... Minun ihana mekkoni vaatelainaamo Tantusta.


Vietimme kokonaisen lauantaipäivän Pattijoen veteraaninmajalla juttuja kuunnellen, kuulumisia kysellen, valokuvia katsellen ja laulaen. Suvussamme on monta sukkelasuista tyyppiä, joten juttujen ja välikommenttien jälkeen kuului valtaisaa höröttämistä ja siten joku moitti: Pölijä! (Se oli kehu)

Saimme kuulla vanhoista ajoista. Siitä, miten raskasta papallamme ja mummullamme on ollut sotavuosina. Miten he joutuivat luopumaan kahdesta lapsesta saman vuoden aikana. Miten papan piti taistella monessa sodassa ja mummu joutui yksin ja isompien lasten kanssa huolehtimaan kaikesta, kuten viljelemisestä, lehmistä, lasten hoidosta ja pyykin pesusta.  Kuulimme, että sodan jälkeen, kun pappamme palasi, hän oli muuttunut mies. Veljekset meinasivat, että nuorimmat lapset tunsivat tavallaan erilaisen isän, kuin vanhimmat lapset. Sota oli jättänyt traumansa. Minä en ehtinyt nähdä pappaani. Hän kuoli ennen kuin isälläni oli perhettä.


                                         Kantaporukka


Saimme kuulla monta muistoa mummustamme. Minullakin on hänestä joitakin muistoja. Hän kuoli ollessani ekaluokkalainen. Mummu sanoi usein, että voi elämän kelekasa. Kuulimme sukutapaamisessa muun muassa, miten mummu oli komentanut, että kotipihalla ei saa autoilla kaahata,. ”Pihalla saa aijaa vaan kuuttakymppiä. ” Pojat lupasivat totella.

Vanhin isäni veljeksistä muutti nuorena miehenä Oulaisten Petäjäskoskelta Pattijoelle. Häneltä joku kyseli hyvää työmiestä, niin tietysti hän suositteli velipoikaansa ja kohta toista ja kohta seuraavaa. Se kuvastaa mielestäni hyvin tämän sisarussarjan välejä. Kohta koko sisarussarja asui Pattijoella. Elimme lapsuutemme lähekkäin ja sopuisasti. Meillä oli tapana kokoontua milloin minkäkin tekosyyn, kuten nimipäivien varjolla. Juhlia oli usein, kuten suuressa suvussa tapaa olla. Lähdimme aina jäiden lähdön aikaan kaikki ajelemaan Petäjäskoskelle tulvia katsomaan. Kokoonnuimme myös usein pääsiäis- tai juhannuskokolle Peltolaan. Muistan, miten nuorena joskus toisia ärsyttikin suuri ja toisiaan puolustava sukumme. Niin kuin tänäkin päivänä voi paikkakunnilla, jossa on suuria sukuja, jotka pitävät vahvasti yhtä, olla haastavaa tutustua ihmisiin uutena tulokkaana. Vaikka on meillä jokaisella ollut aina monta ystävää suvun ulkopuoleltakin.


En pystynyt kyynelittä kuuntelemaan serkkupoikien, tai miehiähän he, laulua Veteraanin iltahuuto. Se kuulosti niin hienolta ja sanat koskettivat. Ymmärrän sen, etteivät vanhempani ja heidän sisaruksensa ole täällä kertomassa juttujaan loputtoman kauaa. Tämä tapaaminen oli siksikin merkittävä, kun kaikilla vielä muisti tallella. Nyt jos koskaan, on kuunneltava omaa suvun historiaa. Se auttaa ymmärtämään itseään.  Liioittelematta voin sanoa, että päivä jää mieleen yhtenä elämäni merkittävimmistä päivistä.  Olen valtavan kiitollinen ja onnellinen tästä sakista. Meitä on paljon ja suvussamme on valtavasti lämmintä välittämisen ja auttamisen voimaa.

ps. Nyt jännittää: illalla meille saapuu joukko japanilaisia...

Tantun synttäreille menossa







Kaupallinen someyhteistyö

Arkisin minä vetäisen ylleni maaliset farkut ja paidan, sitten kaivelen villasukkakoria, josta nappaan ensimmäiset suunnilleen sopivat. Eivät suinkaan tarvitse olla saman pariset. Hiukset solmin pikasutturalle niskaan ja alan maalaustöihin. Maalausasuni ovat olleet ensin parempia vaatteitani, mutten ole aina malttanut vaihtaa, kun on iskenyt yllättävä maalausinto. Ovat sitten roiskeista sotkeutumisen vuoksi päätyneet maalausasuiksi.

Kun sitten pääsen yksinäisen työni äärestä ihmisten ilmoille, on niin ihanaa laittaa ylle jotain kaunista! Suuren perheen, suvun ja ystäväpiirin keskellä on paljon juhlia ja kylästelyjä. Minä, kuten useat muutkaan naiset, en viihdy monia juhlia samassa asussa. Onneksi meillä seinäjokisilla on TANTTU.  Se on ihana, ekologinen vaihtoehto vaatettamiseen. Tanttu on suomalaisten designvaatteiden vaatelainaamo. Tantusta löytyy naisille kivoja ja kauniita vaatteita arkeen ja juhlaan. Paitsi ei minun työarkeeni:), mutta jos työskentelisin toimistossa tai vaikka opettajana, hakisin todellakin vähän väliä Tantusta makeita designvaatteita työarkeeni.



Tantun jäsenenä saa yhden designmekon hinnalla viikoittain vaihtuvan vaatekaapin puoleksi vuodeksi. Jäsenyys maksaa 6kk 149e, 2kk:n jäsenyys 75e ja vaatteen kertalaina on 45e. Tantusta löytyy vaatteita koossa XS-XL, eniten kuitenkin M-L koon vaatteita. Monet kylläkin ovat yhden koon malleja. Tantun vaatemerkkejä ovat mm. Uhana Design, AARRE, Ivana Helsinki, Marimekko, Vimma. Tantun ovat perustaneet ihanat, iloiset naiset Johanna Rintamäki ja Heidi Hirvilammi. Heidän kanssaan on helppoa ja luontevaa toimia.




Viime lauantaina haimme Tantusta lainalle muutaman aivan ihanan ja juhlavan Uhana Design:n silkkiasun. Suunnittelimme samalla tulevan kevään juhlavaatetusta. Kuulimme, että Tantun 1- vuotissynttäreille on tulossa uusia vaatteita ja uusia merkkejä. Aiomme tyttöjeni kanssa mennä sovittelemaan.













Tantun 1-vuotissynttäreitä juhlitaan siis ensi keskiviikkona 5.2. klo 15-20. Silloin on myös design vaatteiden kirppari. Kurkkaa Tantun facesta 1 v juhlien ohjelma. Olen pystyttämässä Tanttuun myös pientä taidelainaamoa. Kun haet Tantusta mekkoa, voit samalla lainata taulun vaikka juhlien ajaksi. Kerron tästä myöhemmin lisää.


Menneen ja meneillä olevan taitteessa


Viime vuosi 2019 oli naurun vuosi, sillä pieni poika oppi puhumaan paljon. Hänen juttunsa naurattavat minua ja meitä päivittäin. Aamulla hän herää hyväntuulisena ja pyytää, "äiti pussaile ja kutittele mua" ja minä teen työtä käskettyä. Ymmärrän sen ehkä selvemmin, kuin koskaan, miten ainutlaatuisia ovat nämä hetket. Kohta hänkin pakkaa koulureppuaan. Läksyjä kertoo jo tekevänsä päivittäin. Vaatekaupoissa hän huutaa: ”Tää on ruma paikka!” Olen joutunut heittämään hyvästit suunnittelemilleni mukaville kirpparikierroksille tai vaatekaupoille, kahdestaan kuopuksen kanssa. Olen hänelle luvannut (ihan itseni vuoksi), että seuraavan kerran otan hänet vaateostoksille sovittelemaan rippipukuaan tai en silloinkaan, vaan säästän isoveljen puvun sitä varten ;).




Viime vuosi oli siis pienen (nyt 1v9kk) pojan rytmittämä. Minun aamupäiväni kuluivat hänen hoitamiseensa ja ehdottamiinsa leikkeihin. Suurperheen äitinä olen tottunut, että lapset leikkivät keskenään ja pyytävät leikkiin aina mieluummin lähellä omaa ikää olevaa sisarustaan, kuin vanhempiaan. Nyt tilanne on, kuin esikoisen kanssa aikanaan. Leikittävä on. Leikittävä lähinnä pikkuautoilla tai junaradalla tai kontattava koirana. Koiraleikissä konttaan sujuvasti, mutta autoilla leikkiminen on mielestäni tylsänpuoleista. Ehkä hän huomaa sen, koska kyselee päivän mittaan, milloin koululaiset tulevat. Hän juoksee jokaista vastaan ovelle ja hihkuu ilosta. He kilpailevat, kuka saa leikittää häntä.

Vuosi oli väliin myös stressaava, sillä olisin halunnut maalata enemmän, mutta totesin sen mahdottomaksi päiväsaikaan. Ehkä se selittyy sukupuolierolla tai temperamentti- tai mitä lie, mutta ei tehnyt heikkoakaan maalata tauluja lattialla kontaten, kun ympärillä pyöri 5 pikkutyttöä, mutta yksi poika on nopeasti kastanut pensselin ja muutaman lelun maaliin, maalannut äidin taulun lisäksi omat vaateensa ja hyvän matkaa kirjahyllyä. Hän piirtää mielellään, joten voi olla, että hän on hetken päästä hyvä taiteilukaverini.


Vuosi oli haikea, sillä olemme joutuneet sopeutumaan ajatukseen, että ”poikaiset lentävät pesästä”. Puolen vuoden päästä lähtenee seuraava… Kyynelehdin esikoisen muuttoa etukäteen ja aina kun hän lähtee viikonlopun – tai loman jälkeen taikaisin Rovaniemelle. Toisaalta olen valtavan iloinen hänen opiskelupaikastaan ja siitä, että hän viihtyy, pärjää ja on saanut uusia ystäviä. Iloitsen valtavasti siitä, että hänet on otettu hyvin vastaan uudella paikkakunnalla. Rovaniemestä on tullut perheessämme uusi "hukka". Kun joku lapsistamme on yökylässä tai reissussa tai vaikka vaan pidempään koulussa, arvelee kuopus: "Varmaan muuttanut Rovaniemelle porojen kans."


Vuosi jäi mieleen juhlavuotena. Kesän alussa vietimme esikoisemme yo-juhlia ja parin viikon päästä siitä poikamme rippijuhlia.  Laskimme, että todennäköisesti meillä on reilut kymmenen seuraavaa vuotta joka kevät rippijuhlat, yo-juhlat tai valmistujaiset (mikäli lapset koulunsa läpäisevät). Useana kesänä molemmat. Saatan olla aikamoisen ammattilainen juhlien järjestäjä jonkun vuoden päästä:). Olisi kyllä ollut syytä juhlia myös yhtä merkkipäivää joulun alla, nimittäin 20 vuotishääpäiväämme. Juhlistimme sitä perinteisesti arkiseen tyyliin. Kävimme kahdestaan yhden yön reissun viemässä tauluja asiakkailleni. Loppuvuodesta juhlimme myös toista täysi-ikäistä lastamme ja vuoden mittaan nipun muita synttäreitä.

Kuvia juhlista ja juuri juhlien alla tehdyltä Kaunasin ja Vilnan reissulta.



Viime vuosi oli myös yhden haaveen toteutumisen vuosi. Kesäreissumme Amerikkaan oli pitkään ollut puheena, että joskus. Reilu vuosi sitten varasimme liput ja aloitimme reittimme suunnittelun ja tutustuimme karttoihin. Kesällä juhlien jälkeen lähdimme matkalle, joka kesti 5 viikkoa. Oli huippu reissu ja kaikin puolin onnistunut! Se oli ehdottomasti tämän vuoden kohokohta. Siitä olen aloittanut postauksen, mutta se on yhä keskeneräinen.  Toivon kuitenkin saavani tehtyä sen, sillä uskon sieltä löytyvän vinkkejä, jos joku muu suunnittelee reissua niille nurkille.  Pitkän reissun jälkeen sain uusia maalausideoita ja – värejä. Tuli todettua se, minkä olen aiemminkin huomannut; luovuus tarvitsee väljyyttä. Loma maalaamisestakin, niin mukavaa kun se onki, on tarpeellista.






Viime vuosikin oli taidevuosi. Maalasin paljon tilaustauluja. Kohtasin monta ihanaa ihmistä! En osaa sanoa, miten onnellinen olen jokaisesta asiakkaasta ja jokaisesta, jota taiteeni koskettaa. En lakkaa ihmettelemästä, että saan tehdä työkseni sitä, mihin minulla on valtava palo. 







Muutamia muistoja, kohtaamisia viime vuoden taidetapahtumista ( Habitare, Pytinki ja Taideilta) Sekunnit ja tunnit HannaAnni HautalaSusanna Laine












Tämä vuosi alkoi taiteillen. Olen saanut singreerata jo kolme taulua tälle vuodelle. Tosin kaksi niistä oli aloitettu jo viime vuoden puolella. Vuoden 2020 kalenteri on vielä aika tyhjä. Joitakin merkintöjä siitä löytyy. Tämä vuosi alkaa kansainvälisesti: tammikuulle on merkattu vieras Amerikasta, helmikuulle vieraita Japanista ja maaliskuulle Espanjasta. Helmikuussa on myös odottamani serkustapaaminen Pattijoella.

Aikomuksenani on maalata tänäkin vuonna ahkerasti. Useampi tilaustaulu on kesken ja muutama tyhjä pohja odottelee maalia pintaansa. Muutama mielenkiintoinen yhteistyökuvio on vireillä. Kerron niistä tuonnempana. Kesällä saan kunnian pitää taidenäyttelyni Gustavelundissa Tuusulan asuntomessujen ajan. Kesällä on näyttelyni myös Seinäjoen Apilakirjastossa. Syksyllä olen jälleen Habitaressa. Jokunen taideiltakin on suunnitelmissa. Pyrin kuitenkin vähälle messuilulle, sillä ne vievät aikaa maalaamiselta.

Varmasti tämä vuosi tuo jotain reissujakin. Ne ovat vasta ideointiasteella. Suunnitelmissa on autoreissu, mutta meillä on vielä muutamia vaihtoehtoja suunnasta. Jos olet käynyt autolla tai autolla ja vaunulla Norjassa tai Virossa, Latviassa tai Liettuassa, (eikä Puolaankaan pitkä matka olisi.) Ilahdun, jos kerrot matkavinkkejäsi.





  


        

Brain relief -rentouttava hetki



Kaupallinen someyhteistyö


Kun yksi päivä kahden kiireen välissä selasin instagramia, tuli vastaani "Sun harmonia”. Minulla oli niin epäharmonien olo, että oli pakko selata tarkemmin, mikä tämä yritys on. Koska SOsomettajien pikkujoulut lähestyivät,  päätin pyytää Johannaa sinne hetkeksi kertomaan vähän hänen rentouttavia Brain Relief -hoitoja tarjoavasta yrityksestään. Sosomettajat ovat siis South Ostrobothnia, eli joukko Seinäjoen alueen somettajia. 


Johanna kertoi, että Brain Relief -hoito uusi Suomessa kehitetty hoito, joka on yhdistelmä vuosituhantisia aasialaisia ja suomalaisia painallus- ja hierontahoitotekniikoita ja uusia oivalluksia. Brain Relief -hoidon keskeisin tavoite on syvä rentoutuminen.


Johannan hoitohuone sijaitsee Seinäjoen Törnävän entisen sairaalan, eli piirin alueella. Tämä alue on Seinäjoen kauneimpia paikkoja. Sen rakennukset ovat upeita ja puisto ihana. Johannan työhuoneen ikkunasta näkyy iso, vanha kirsikkapuu. Voin vain kuvitella, miten kaunista puistossa on keväällä! 



Minä päätin kokeilla, millaista tämä Brain Relief- hoito olisi, sillä tunsin itseni vähän stressaantuneeksi. Kuinkas sattuikaan, että juuri hoitoa edeltävän yön olin nukkunut huonosti. Tavallisesti nukun, kuin pieni porsas ja olisin tänäkin yönä niin halunnut tehdä, mutta pikkuipana 1v 8kk heräili ja herätteli. Hänkin nukkuu tavallisesti hyvin. Nyt hän väliin itki ja väliin kertoili juttuja. Minua väsytti, säälitti, ärsytti ja nauratti. Mietin, onko hän kipeä vai onko vain edellinen päivä ollut niin aktiivinen, että juttua riittää vielä yöllekin. Kävin syöttämässäkin häntä yöllä, kun mietin, että nälkäänkö hän heräilee, vai miksi. Edellispäivänä olin kiireissäni (vanhempainvartti, musarin konsertti, hammaslääkärikuskaus) sekoillut aikataulujen kanssa. Sain hitaita katseita hammaslääkärissä mennessäni myöhässä vaikka luulin olevani liiankin ajoissa. Niin minulle tapaa aina käydä, kun on liikaa muistettavaa. Stressini näkyy siinä, että alan sekoilla ja sählätä. Tai no myönnetään, sählään usein ilman stressiäkin.


Tuntui, etten ehdi mennä rentoutushierontaankaan, mutta sinne meneminen oli enemmän, kuin oikea ratkaisu. Pysähtymien 50 minuutiksi itsensä ja omien ajatustensa ääreen on hektisessä päivässä erittäin hyväksi. Brain Relief hoidon aikana vaatteet pidetään päällä ja hoitopöydällä maataan selällään. Peitto laitetaan päälle ja hoidon aikana ei jutella. Ennen hoitoa Johanna teki alkukartoituksen ja kertoi hoidosta.


Se, ettei hoidon aikana jutella, on minusta oikein hyvä juttu. Olen puhelias ja kuuntelevainen, mutta rentoutumien ei taitaisi onnistua niin hyvin, jos siinä samalla juteltaisiin. Johanna neuvoi, että voit aivan, kun pudota raskaasti hoitoalustaa vasten rentoutumisen tilaan ja kun tulee ajatuksia, varsinkin niitä, että se ja se asia pitää muistaa hoitaa, niin puhaltele niitä ajatuksia pois. Minä retkahdin alustalle, rentoutin lihakseni, laitoin silmät kiinni ja hengittelin. Hoidon aikana käydään läpi hartiat, niskat, päänahka, kasvot, kädet ja jalat polvista alaspäin. Alussa meinasin säntäillä puhelimelle tarkastamaan, etteihän se tänään ollut se yksi terkkarikäynti ja ai niin, olin luvannut vauvan vaatteita yhdelle ja ne on edelleen pakkaamatta ja hei, se yksi lahja on hankkimatta…. 








Sitten hengitin syvään ja muistutin itselleni Johannan sanoneen, tämä on sinun hetkesi. 


Tunsin, että rentouduin. Melkein nukahdin hoidon aikana. Johanna lupasikin, että hoidon aikana saa nukahtaa, että hän sitten herättelee. Oloni oli raukea ja tuntui, että sydän lyö verkkaisemmin. Hoidon jälkeen suunnittelimme taulua Johannan työhuoneeseen. Kerron siitä myöhemmin lisää. Kotona luin kuopukselle kirjaa ja nautin kiireettömyydestä. Illalla mieheni lähti lähes koko porukan kanssa uimaan ja Keskiselle jouluostoksille. Minulla oli 5 keskeneräistä taulua odottamassa jatkamista. Nyt minä sain monta tuntia hiljaista työaikaa. Uskomatonta, mitan paljon sain aikaan. Kuuntelin hiljaisuutta ja sekoittelin kauniita sävyjä. Nautin maalaamisesta. Tuntui, että tauluihin piirtyi tämän päivän harmonia. 




Linkit:
Sun harmonia

Piirin Hallintolan ala-aulan sisustussuunnitelman on tehnyt
 Muoto ja miljöö:n Miia

Kesäksi kauas





Olin haaveillut siitä jo 20 vuotta. Aina silloin tällöin huomasin sanovani, että kyllä se niin on, että ainakin kerran elämässä pitäisi siellä käydä. Silti se on tuntunut vähän liian abstraktilta ajatukselta. Kun rakkaat sukulaisemme, Haatajan perhe Amerikasta vieraili meillä kesäisin, reissu tuli aina puheeksi. Heidän perheen isä, Paul, usein laski, mitä meidän kokoiselle porukalle matka tulisi maksamaan. Porukkamme kasvoi vuosi vuodelta ja summa suureni. Haave tuntui liian kaukaiselta muttei sammunut. Pari vuotta sitten keväällä viestittelin Paulin kanssa. Hän kyseli kuulumisiamme ja kutsui kylään. Aloin taasen ideoimaan lähtöämme. Suunnittelin, että vanhimmat tyttäremme voisivat osallistua kielileirille, jonka isäntänä Paulin piti olla. Sitten tapahtuikin jotakin todella ikävää: Paul sairastui vakavasti. Sairaus eteni nopeasti. Olimme järkyttyneitä ja surullisia! Seurasimme Haatajien elämää ja Paulin sairauden vaiheita hänen bloginsa kautta. Toisinaan viestittelimme. Toivoimme kovasti paranemisuutisia. Kesän alussa saimme Ihan valtavan surullisen viestin. Paulin matka oli päättynyt. Suruun sekoittui myös pettymys, ettemme koskaan toteuttaneet suunnitelmaa vierailla heidän luonaan. Emme näkisi Paulia enää koskaan. Se itketti ja itkettää yhä, mutta meillä on taivastoivo.



Matka Amerikkaan on ollut enemmän minun kuin mieheni haave. Janne on kai tiennyt käytännön asioiden selvittelyn jäävän hänen tehtäväkseen.  Olen vuosien varrella aina silloin tällöin puhunut haaveestani ja toivonut, että hänkin innostuisi. Hän on yleensä aika helppo innostumaan…



Sitten minulle iski ikäkriisi. Viime elokuussa isäni sairastui ja me pelkäsimme, että menettäisimme hänet (Tästä linkki siihen postaukseen). Niissä tunnelmissa tuli voimakkaasti olo, että miten lyhyt on ihmisen elämä. Aloin ajatella, että niitä unelmia mitä on, on toteutettava nyt eikä sitten joskus. Kun viime joulun aikaan Bymanin Anu Longwievistä, viestitteli heidän Suomeen tulostaan, kutsuin heitä kylään. Hän kun laittoi vastakutsun, vastasin heti, että mepä tullaan! Heräsin jälleen tähän haaveeseen. Nyt päätin innostaa mieheni. Onnistuin ja se oli menoa!  Saimme joululahjaksi liput. Varaaminen ei käynyt ihan joutuin. Janne istui 8 tuntia vanhimman tyttäremme kanssa sohvalla läppärit sylissään, kunnes liput olivat varattuna jokaiselle. Näin suurelle sakille kun ei pysty varaamaan kerralla, niin varasimme yhtä aikaa kahdella koneella lippuja, sillä tiedämme lippujen hinnat saattavat nousta ihan yhtäkkiä. Näin isolle porukalle varatessa 50 euronkin lisähinta per lippu tuo jo rutkasti lisäkulua matkaan.  Vähän väliä ohjelma sekosi ja monta kertaa piti aloittaa varaaminen uudestaan: etunimi, sukunimi, syntymäaika…
Mieheni alkoi opettaa lapsille Amerikan karttaa ja mietimme, missä haluaisimme käydä, mitä nähdä. Huomasimme, että matkan suunnittelu innosti lapsia englannin kielen pariin. Jotkut intoutuivat puhumaan arjessa usein englanniksi, muttemme vaihtaneet kieltä tyystin, sillä minä lähinnä hoin: sorry, i don’t understand.


Kun tämä on tällainen kerran elämässä –kokemus päätimme, että viivymme siellä 5 viikkoa ja reissaamme siellä vähän. Aloimme etsiä vuokra-autoa ja – vaunua. Ei ihan helppo juttu, sillä molemmat täytyisivät olla isoja. Onneksemme Bymanit ilmoittivat vuokraavansa meille 12 paikkaisen autonsa ja ison vaununsa. Miten helpottavaa! Suunnitelmamme on lentää ensin Lontoon Gatwickin kentälle ja sieltä Seattleen. Viivymme Seattlessa Haatajilla 2 viikkoa, josta lähdemme Mount Rainierin kansallispuistoon ja sieltä Bymaneille Longviewiin. Sieltä aikomuksenamme on matkustaa oman perheen kanssa rannikkoa pitkin aina Kaliforniaan asti.  Kyselimme Kulmalan perheeltä vinkkejä matkasuunitelmaamme. He ovat joskus reissanneet noilla nurkilla. Valitsimme joitain paikkoja, missä kannattaa käydä, mitä kannattaa nähdä ja millaista päivämatkaa on järkevä ajella jne. Tämän reissun suunnittelu on ollut haastavaa, sillä olemme Suomen karavaanareina tottuneet elämään hetkessä, ajamaan matkaa fiiliksen mukaan. Olemme tottuneet yöpymään yhtäkkiä vastaantulevalla leirintäalueella ja joskus vaikka huoltamon pihalla. Amerikan karavaanikeikan mieheni on suunnitellut tarkkaan, kuten meitä opastettiin.



ESTA-hakemusten täyttämiseenkin meni tovi. Siinä kyseltiin pitkä liuta kysymyksiä. Koetimme vakuutella, ettei meillä ole terroristimenneisyyttä, emmekä aio kuskata sinne huumeita emmekä teräaseita.  Lupa tuli ja nyt jäämme jännittämään, selviämmekö maahantulotarkastuksesta.





Viime viikon aikana olemme kirjoittaneet kanin- ja marsun hoito-ohjeita ystäväperheellemme, neuvoneet naapuriamme talonmiesasioissa, ostelleet tuliaisia ja pakanneet laukkuja.  Minä olen pakannut lapsille matkaviihdykkeeksi pienen pieniä nukkeja, tehtäväkirjoja, matkapelejä ja evästä. Jokaisen kännykkään on otettu Bookbeat ja sinne valmiiksi ladattuja kirjoja.



Meillä on ollut niin haipakkaa (mm. rippijuhlat), ettemme ole ehtineet juurikaan jännittämään, mutta pikkuhiljaa jännitys alkaa hiipiä. Minä jännitän vain vähän matkaa, että miten se menee lasten kanssa välilaskuineen. Toisaalta lapsemme ovat tottuneita matkailijoita ja on helpottavaa, kun meillä on jo monta isoa lasta, niin on pienistä huolehtijoita.  Jännitän myös vähän tulliselvityksiä huonon kielitaitoni vuoksi. Toivottavasti pääsemme pian amerikkalaisten vuorokausirytmiin. Olemme jo hyvällä alulla rytmin opettelussa. Tänäkin aamuna ensimmäiset kömpivät vuoteistaan aamulla yhdentoista aikaan. Siellä oloa en jännitä yhtään, sillä meillä on niin hyvät oppaat. Kun kyselimme lapsilta, mitä he odottavat reissusta, missä he haluavat käydä, niin he vastasivat haluavansa nähdä ihan tavallista amerikkalaista elämää, käydä ruoka- ja vaatekaupoissa, tutustua pikkuserkkuihinsa paremmin ja oppia puhumaan englantia. He haaveilivat myös vuoristossa vaeltamisesta ja meressä uimisesta. Toivottavasti nämä haaveet toteutuvat.



Nyt lentoon!
Jos haluat tietää kuulumisiamme, seuraa instassa @makistenmatkassa




ps. Taidettani voi nähdä kesän ajan Ilmajoen Ylilauroselan talomuseossa. Siellä on ihana kahvila, jonka pihapiirissä on eläimiä. Kahvilan yläkerrassa on näyttelytila, jossa on kolmen taiteilijan maalauksia sekä kahvilan pitäjän ihania taidekäsitöitä.


Useassa Terveystalossa on myös taidettani esillä ja myynnissä: Seinäjoella, Alajärvellä, Lapualla sekä pian myös Vaasassa. Taidetta voi käydä katselemassa Terveystalon käytävillä aina niiden aukioloaikoina.   

Seinäjoella sisustus- ja lastenvaateliike Aalassa on joitakin maalauksiani (portaikossa).

Ihanaa kesää sinulle! toivottaa Virpi

Se oikein loikkii!





Kun yksivuotias ääntelee makuuhuoneessa sen merkiksi, että päiväunet saavat riittää, isoveli rientää nappaamaan hänet. Minäkin säntään paikalle, sillä rakastan erityisesti sitä hetkeä, kun pieni herää pitkiltä uniltaan hiushaiven niskasta törröttäen, silmät vielä unisena, mutta suu hymyssä.  Sitä hetkeä, kun hän painaa päänsä olkapäätäni vasten ja tokenee siinä vielä hetkisen uniltaan. Tällä kertaa hän työntää kuitenkin minut pois ja tarrautuu tiukemmin isoveljeensä. Näen, miten heitä molempia naurattaa. Isoveli oli ehtinyt luvata, että mennään katsomaan mopoa. Se näyttää kiinnostavan enemmän kuin äiti. Minäkin nauran, mutta pyyhin salaa kyyneleen. Näinkö pian hänkin alkaa irrottautua minusta?
Kuluneen vuoden aikana silmäni ovat kostuneet tavallistakin useammin. Kun esikoinen aloitti viimeisen vuotensa lukiossa, huomasin yhä useammin miettiväni, että hän ei asu kotona enää pitkään, ei ainakaan montaa vuotta, vaikkei heti saisikaan opiskelupaikkaa. Mieleni on ollut onnellinen ja haikea, surullinenkin.  Etukäteen olin päättänyt muistaa iloita, jos lapsemme näyttäisivät pärjäävän, opiskelisivat ja itsenäistyisivät. Niinhän sen kuuluukin mennä. Ja jos vanhimmat muuttavat, niin jäähän meille vielä monta hoidettavaa.
Montakohan kertaa olen kuullut äitinä ollessani itseäni vanhempien naisten suusta, että se aika, kun lapset ovat pieniä, menee niin äkkiä. No nyt sen tajuan, se oikein loikkii! Näyttää ihan siltä, että olen siirtymässä samaan ajan kulumista päivittelevien laumaan. Voisin kysyä aina nuoren äidin nähtyäni, minkä ikäisiä hänen lapsensa ovat ja sanoa sitten, että on siinä hutakkaa tai että teillä ei taida olla vapaa-ajan ongelmia. Ehkä jatkaisin vielä, että nopeasti se aika menee ja että pienenä ne polkevat syliä ja suurempana sydäntä.
Tänä keväänä juhlia laittaessani olen huomannut huokaavani yhä useammin, että näinkö pian meni hänen lapsuutensa. Hän, jonka synnyttyä opettelimme vanhemmuutta haparoiden, ostelee astioita omaa elämäänsä ajatellen. Me selailemme vanhoja valokuvia ja hämmästelemme sitä aikaa, mikä kerran oli ja mietimme, millaisen lapsuuden hänelle annoimme. Annoimmeko riittävän hyvän? Luulen, että olen tänä keväänä käynyt samalla läpi muidenkin kuin hänen irtautumistaan.
Olemme astumassa uuteen elämäntilanteeseen. Nyt on sopeuduttava siihen, että lapsi toisensa jälkeen kasvaa ja tarvitsee meitä yhä vähemmän. Riippuen toki siitä, miten elämä kenelläkin menee. On onnellista nähdä, miten he suunnittelevat tulevaisuuttaan. Sitä toivoo niin paljon hyvää ja vähän pelkääkin. Aika juoksee, ja minä ymmärrän nauttia siitä, että vielä saan aamulla herätä yksivuotiaan pienten, unesta lämpimien varpaiden potkuihin. Lohdullista on se, että lasten kasvuun saa tottua pikkuhiljaa, ja jos saamme elää, niin se aika, kun olemme kahden, on vasta pitkän ajan päässä. Toivottavasti osaamme silloinkin nauttia elämästä. Eilen oli suvivirren, juhlan ja ilon päivä ja nyt alkoi kesä!




Juhlat lähestyvät, apua 4H:lta

Blogiyhteistyössä Seinäjoen  4H-yhdistyksen kanssa.




Pompin yks päivä trampoliinilla ja katselin ympärilleni. Miten kamalan näköistä meillä on, ajattelin epätoivoisena. Epämääräisä lautakasoja siellä täällä ja leluja pitkin pihaa. Miten meillä voi juhlat pitää? Nyt heti kesän alkuun on luvassa esikoisemme yo-juhlat ja poikamme rippijuhlat. Kahdet juhlat kahden viikon välein vaatisi aikamoisen urakan. Sitten muistin, että melkein kaikki vieraamme ovat käyneet meillä ennenkin ja tietävät, ettemme ole hienoja. He ymmärtävät, että meillä on juhlat, vaikkei piha olisikaan viimeisen päälle siisti ja juhlaloistossaan. Päätin, etten pilaa näitäkään juhlia stressillä. Pihaa on toki siivottava vähän ja pöytien notkuttava herkuista ( ei kuitenkaan konkreettisesti, kuten tässä taannoin kävi: Tästä linkki Isänpäiväjyssäys postaukseen) ja että kodin yleiset tilat ovat siistit. Olemme aloittaneet.

Kaikkea emme tee yksin. Koin itseni onnekkaaksi, kun Seinäjoen 4H:lta kysyivät someyhteistyötä. He lupasivat meille hetkeksi nuorensa töihin ja minä lupasin siitä somettaa. Saimmekin reippaan Annan ikkunanpesijäksi. Hän saapui siihen kellonaikaan, kun olimme sopineet ja tarttui heti työhön. Minun ei tarvinnut kuin antaa hänelle työvälineet ja sain jatkaa omia siivouksiani, kun hän teki työtään. Näinkö valoisaa on ja vihreää, hämmästelimme ikkunan pesun jälkeen. Olin tyytyväinen, että saimme hänet auttamaan juhlien laitossa tällä tavalla.






Seinäjoen 4H- yhdistys tarjoaa työapupalvelua, jonka kautta yksityiset ja yritykset voivat tilata apua esimerkiksi koti- tai pihatöihin. He tekevät esim. siivoustöitä, ikkunan pesua, nurmikon leikkuuta ja vanhusten auttamista. 

Työn tekee paikallinen 4H- nuori. 4H on merkittävä nuorten työllistäjä monilla paikkakunnilla, kuten Seinäjoellakin. Meidänkin lapset ovat olleet 4H- kerhon ohjaajina ja kahdella vanhimmalla tyttärellämme on omat  4H- yritykset. 

Jos jonku koti kaipaa ikkunanpesua tai muuta siivousapua, niin uskallan suositella ottamaan yhteyttä 4H- toimistoon. TÄSSÄ linkki heidän sivuilleen. Toimistolta hommataan työlle tekijä. Nuori täyttää tuntilistaansa ja toimittaa sen 4H- toimistolle. 4H- maksaa hänelle työehtosopimuksen mukaisen palkan ja vastaa kaikista työnantajakuluista ja vakuutuksista. 4H laskuttaa asiakasta, jolloin asiakkaalle jää vain laskun maksaminen ja työhön opastaminen. Työ tehdään pääosin asiakkaan työvälineillä. Työavun perushinta on 24e/tunti (sis alv) ja matkakulut. Palvelu on kotitalousvähennyskelpoinen.

Jos joltain nuorelta puuttuu vielä kesätyö, niin 4H:lta kannattaa kysellä ja oman 4H-yrityksen perustamista kannattaa harkita hyväksi työllistämisvaihtoehdoksi.


Leipominen on mukavaa, mutta jos pitää leipoa isoja määriä, minua alkaa ahdistamaan. Leivon mieluummin monta eri lajia, mutta kohtuullisen määrän. Olemme leiponeet pakkaseen jo kaiken, mitä voi etukäteen leipoa. Olemme tehneet mm. bebejä, juustokakkuja, macaroneja, erilaisia pikkuleipiä. pikkupitsoja jne. Onneksi minulla on ystävä, joka osaa tehdä ihania kakkuja. Hän lupasi leipoa meidän juhliin täytekakut. Äitini lupasi tehdä satsin sarvia ja Jannen sisko suolaista piirakkaa, seurakunnalta puolestaan tilasin lusikkaleivät. Olen kuullut heidän lusikkaleipätalkoistaan näin keväisin. Ne ovat osa Seinäjoen seurakunnan yhteisvastuukeräystä. Lusikkaleivät pitää tilata etukäteen: Tästä lisätietoa.





Meillähän on monta sotkijaa, toki myös siivoajaa, mutta työtä riittää. Siivoukseenkin olemme saamassa apua. Hoidimme ystäväperheen lapsia yhden yön yli, niin vastapalveluksena he lupasivat helpottaa meitä juhlien laittamisessa. Miten ihanaa on laittaa juhlia, kun ei tarvitse uupua työmäärän alle. Miten ihanaa, ettei tarvitse tehdä yksin!