Arkirakkautta

Kun vein kerran tilaustauluja kotiin, joka on meille tuttu. He ihastelivat tauluja ja kysyivät sitten, että mitä mieheni sanoi näistä, tykkäsikö hän? Minua hymyilytti. " Nooo, en kysellyt mielipidettä, " eikä hän sitä ilmaissut. Huomasiko edes, mitä maalaan? Huomasikohan vain, että maalauspohjia,  maalipurkkeja ja pensselikippoja on levittäytyneenä niin, ettei tahdo ohi päästä.

Joskus hän on huomannut taulun ja kertonut näkemyksensä. Kun kerran eräs asiakkaani katseli taulujani meillä kotona. Hän ihastui erityisesti yhteen. Siinä on jokin sellainen tunnelma, mikä liikuttaa. Tämän hän haluaa! Minun mielestäni taulussa oli kauniin haikea tunnelma. Mieheni kommentoi siinä, että "Joo, siinä on vähän semmoinen maailmanlopun meininki." Katsoin häntä epätoivoisesti, mutten voinut muuta, kun purskahtaa nauruun. Asiakas halusi taulun yhä. Me taisimme sopia, ettei mieheni enää kommentoi taidettani ;).

Minä siis vastaan taiteellisesta puolesta tässä yrityksessä. Huolehdin myös toimistotöistä. Miehelläni on silti merkittävä rooli yrityksessäni. Hän kiinnittää akustiikkataulujen kiinnityslistat. Hän kantaa, kuskaa tauluja ja muuta rekvisiittaa. Hän ripustaa näyttelyitä. Hän vie lapsia uimahalliin, kirjastoon ja retkelle, jotta minä saan välillä hiljaistakin maalausaikaa. Arkirakkautta.

Elokuun alussa mieheni kävi ripustamassa näyttelyni Kuusamon kirjastoon yhdessä lastemme kanssa. Minä jäin hoitelemaan vauvaa kotiin ja houkuttelin pari muutakin lasta pällistelijäksi, jotta vauva viihtyisi paremmin. Vanhin tyttäremme jäi lukemaan kirjoituksiin. Pystytysreissullaan päätyivät myös lehteen, jopa kanteen :). Näyttely päättyy siellä viikon päästä.

(Vähän tahtoo olla, että nämä lehtijutut ovat aina aika samanlaisia. Toimittajat kysyvät samoja asioita:)

Mieheni lähtee myös Habitaremessuille. Hän auttaa pystyttämään näyttelytilamme. Otamme myös pienimmät lapset mukaamme, jotta hän voi hoitaa heitä ja käyttää Aatosta aina ruoka-aikana luonani.

Minua vähän jännittää tämä suunnitelma. En nimittäin ole ollut erossa Aatoksesta vielä yhtään imetysväliä. Mitenhän mieheni osaa ajoittaa ruokailut niin, että hänellä on nälkä muttei liian nälkä, ettei ehdi hermostua. Meillä on kuukausi aikaa opettaa kiinteiden syömistä. Nyt menee vasta aika pieniä annoksia.

Muuten odota Habitarea innoissani! Minulla on nyt isompi paikka, kuin viimeksi. Olen maalannut sitä varten enimmäkseen akustiikkamaalauksia, mutta myös joitain perinteiselle pohjalle maalattuja tauluja. Mukaani Habitareen lähtee Riiekdesign:n Riitta. Somistamme osastomme hänen tähdillään ja muilla piensisustustuotteilla. Osastostamme tulee ihanan värinen!





Olen onnellinen, jos tulet jututtamaan meitä!

Tähdillä varustetut kuvat ovat Riikedesign:n Riitan ottamia.

Mööpeli

Viime kesän asuntomessuilla satuin kuulemaan, miten jotkut messuja kiertelevät asiakkaat puhuivat Puusepänliike Mööpelistä. Heräsin heti, oikaisin ryhtiäni ja ilmoitin, että ovat meidän kylältä. Tuli tunne, että melkein kuin ois ittiä kehuttu. Nauroin itselleni jälkikeäteen, että miksihän oli niin tärkeää päästä mainitsemaan, että toki tunnen, ovat poikani luokkakavereita. Mutta niin kait se menee, että jos joku tuttu, omalta kylältä tai omasta kaupungista tai omasta maasta pärjää vaikka urheilussa tai liike-elämässä, niin kyllä sitä myötäonnea väkisinkin tuntee.




Tänään kävin moikkaamassa Mööpelin poikia, Konstaa ja Kallea. He ovat tulossa yrityksensä kanssa Habitareen, kuten minäkin, joten tietysti teemme yhteistyötä. Esittelen muutkin huiput yhteistyökumppanini, mutta ensimmäiseksi tämä Puusepän liike Mööpeli.

On pakko kertoa, ensikohtaamisestani Mööpelin Konstan kanssa. Meidän Petrus oli aloittanut juuri eskarin. Pari päivää eskaria käytyään, Konstan äiti soitti, että pojat olivat sopineet kyläilystä. Konsta tuli siis meille. Hän ei niinkään viihtynyt Petruksen seurassa, vaan porisutti meitä vanhempia pikkuvanhaan ja itsevarmaan tyyliinsä. Meistä oli hauskaa porista häntä ja nauratti hänen juttunsa. Hän kehui kotiamme ja syömisiämme, joten silläkin tyylillä teki vaikutusta meihin vanhempiin. Sanoin miehelleni, että tästä pojasta tulee joku Vesa Keskinen. (en tarkoita nyt Vesan ryvettynyttä julkisuuskuvaa, vaan että maankuulu yrittäjä)

Puusepän liike Mööpeli on seiskaluokkalaisten poikien 4H- yritys. Aluksi pojat tekivät linnunpönttöjä ja muutaman sohvapöydän. Kun talosänky esiteltiin Facebookin Moderni ja Skandinaavinen sisustus- ryhmässä, tilauksia alkoi tulla heille tulvimalla. Yrityksestä kirjoittivat kesällä useat lehdet sekä ja Yle kävi tekemässä juttua heistä. Heitä on helppo haastatella, sillä Konstalla riittää juttua. Uskon, että he herättävät Habitaressa ihastusta taidoillaan, työllään ja markkinoinnillaan. Pojilla riittää työtä. He tasapainottelevat nyt yrityksen ja koulun välillä. Työnteko on heille samalla kaverin kanssa hengailua ja kertovat ehtivänsä myös hölmöillä :). Pojat vakuuttavat tekevänsä jokaisen huonekalun sydämellään.

Meidän osastolle tulee Mööpelin poikien tekemä, minun ja osatoni sisustajan kanssa suunnittelema sohväpöytä  (kuva, sitten kun se on valmis) ja heidän osastonsa seinälle tulee maalaamani taulu, jonka nimi on " Lupaisihan luokseni toistekin tulla, minä ainakin toivon niin..." (Seppo sillanpään lastenlaulusta). Taulussa on talosängyn mallinen talo, jonka ikkunoissa on iloisia valoja. On ilta ja vähän satelee. Saman varjon alla, ei sadekaan haittaa.