Eräs asiakkaani halusi, että kertoisin hänelle, millaisista ajatuksista heidän taulunsa on syntynyt. Emmin, sillä pelkäsin, että jos he näkevät taulussani jotain ihan muuta. Kerroin kuitenkin ajatuksistani. Kerroin siitä, kun kuulen jonkun sairastuneen, huolestun ja jään miettimään ja murehtimaan heidän tilannettaan. Mietin heitä, mutta samalla kait myös meitä. Mitä, jos sairaus tulee vielä lähemmäs, omaan perheeseen, itseen. Sellaiset ajatukset ahdistavat. Otan maalauspohjan ja pensselit. Maalaan pitkiä rauhallisia vetoja. Tyyniä maisemia, tummia sävyjä ja kirkasta taivasta. Muistuttelen itselleni keveistä kesäilloista, tyynistä pinnoista ja siitä, että voin heittää huoleni suuremman huomaan. Huolestun helposti ja olen helposti huoleton. On turhaa pelätä, sillä emme siltikään tiedä, mitä vaikeuksia ja onnellisuuksia elämällä on juuri meitä varten. Toivon, että tauluistani välittyisi juuri se tyyneys ja ennen kaikkea valo.
Sain asiakkaaltani todella ihanan vastauksen. Hänen ajatuksensa olivat käyneet niin hyvin yhteen minun ajatusteni kanssa. Olin onnellinen, että juuri tuo taulu päätyi juuri heidän kotiin.
Kuvat ovat eiliseltä. Olimme menossa kotiin, kun ihastelimme auringonlaskua. Minä perinteisesti harmittelin kameran puuttumista (jo toisen kerran samana päivänä). Siinä arvoimme, että ehdimmekö hakea sen, ennen kuin lasku on ohi. Mieheni kurvasi vauhdilla kotiin. Soitin matkalla pojalleni, että laita kamera äkkiä valmiiksi. Parhaimmalta paisteelta myöhästyimme, mutta tunnelmaa oli yhä jäljellä. Tähän vuodenaikaan kamera roikkuu entistä tiukemmin kaulassani. Ihana, ihana kevät!
Ei kommentteja
Kiitos kommentistasi!