Merikontista työhuone
Korjaa se
Kaupallinen someyhteistyö Lakeuden Etapin Korjaa.se- palvelun kanssa.
Turkista taannoin ostetut pannualuset hehkuvat mustaa taustaa vasten.
Hymyilyttää. Otan monta kuvaa ja lähetän perhewhatsappiin. Saan monta
peukutusta vastaukseksi. Alan siivota keittiötä, sitten olkkaria, kohta kuuraan
jo työtilaani. Teen sen siitä ilosta, että meillä on nyt keittiössä kaunis
pöytä.
Sain viestiä somessa:com:lta, että olisiko minulla jokin esine tai kaluste,
jonka haluaisin korjata ja sitten somettaa siitä. Ajattelin ensin, ettei meillä
taida mitään olla, mutta, kun selasin, mitä yrityksiä Korjaa.se sivustolta
löytyy, olisin keksinyt monta korjattavaa. Korjaa.se on Lakeuden Etapin, eli jätehuollon tarjoama verkkopalvelu,
joka yhdistää rikkinäisten tavaroiden omistajat ja paikalliset korjaamisen
ammattilaiset. Korjaa.se toimii Eteläpohjanmaan Lakeuden Etapin alueella. Myös
Pirkanmaalla ja Kymeenlaaksossa on omat jätehuollon Korjaa.se palvelut.
Korjaa.se:n tavoitteena on ehkäistä jätteen syntymistä. Sen tavoitteena on
kannustamien kestävään kuluttamiseen, eli hoksauttaa, että tavaran korjaaminen
on vaihtoehto rikkinäisen pois heittämiselle ja uuden ostamiselle. Sen
tavoitteena on tehdä korjaaminen mahdollisimman helpoksi. Korjaa.se
-palvelun kautta löytyy korjaajia polkupyörille, soittimille, tietokoneille,
kodinkoneille, koruille ja vaatteille. Itse löysin sen kautta alueellamme
toimivia yrityksiä, joita en aiemmin tuntenut.
Huomasin, että listalla yritys Ad and Wood Workshop niminen kuortanelainen
yritys, joka kertoo korjaavansa ja päivittävänsä vanhoja ja rikkinäisiä
kalusteita. Tajusin, että nyt on vuorossa kauan aikomani keittiön pöydän
korjaus kauniimmaksi. Ad and Wood Workshop lupaa sivuillaan, että
jokaisen työn - tuolin korjauksesta hotellin kalusteasennuksiin - on täytettävä
teknisesti ja visuaalisesti asetetut laatuvaatimukset. Ad and Wood Workshop tekee
siis yrityksille ja yksityisille mittatilauksena mm. keittiön ja pesutilojen
kalustuksia, huonekaluja sekä keittiökaapistojen päivittämiset. Sen toimintaan
kuuluu myös sisustustyöt, maalaukset ja listoitukset.
Keittiön pöydän kanne vaihdattaminen on ollut aikomuksenani viimeiset 12
vuotta. Olenkohan kärsivällinen vai saamaton? Ehkä asia on jäänyt myös siksi,
kun en ole osannut päättää, mitä toivon sen ruman kannen tilalle. Pöytähän tuli
meille sillä ajatuksella, että se on väliaikainen ratkaisu, kun oikea pöytä oli
vuokra-asunnon vajassa homehtunut.
Mieheni osti sen tilalle pöydän koulun huutokaupasta. Ehkä hän on lusikoinut pinaattikeittoa juuri tämän pöydän ääressä 90-luvulla ja sittemmin opettajana ollessaan. Tiedättehän ne pöydät, joita ennen oli kouluissa, sellaiset vihertävän keltaiset ikilevypöydät, jotka oli helppo pitää puhtaana ja joiden kannen alle sai tuolit kätevästi nostettua. Sen ansiosta lattia on helppo sitten siivota. Siksi kait pöytäkin sai meille jäädä. Jakkaroista olen aina tykännyt. Niissä on vaneriset istuinosat ja rautajalat, ne perinteiset, viehättävät koulujakkarat.
Olen vuosien varrella monesti miettinyt, minkä ratkaisun keksisimme. Olen
miettinyt uuden pöydän ostamista, mutta useammin vanhan pöydän maalaamista tai
päällystämistä. Nyt olin päättänyt, että kansi vaihtuu, mutten vielä
millaiseen, niin Ad and Wood Workshopin Pasi ehdotti, millainen kansi olisi
hyvä ja suhteellisen edullinen. Laitoin kuvia pöydästä ja tuoleista ja
keittiöstämme. Hän ehdotti mustaa 24 mm vanerikantta, jotta se sopisi hyvin
tuolien kanssa. Arvostan, että hän antoi ehdotuksensa, sillä en oikein itse
osannut päättää, millainen pöytä meille sopisi. Puun värinen olisi ollut ehkä
liian valju, kun tuolit ovat myös puun värisiä, mutta vanhoja, joten olisivat
erinäköisiä pöydän kanssa. Lattia on maitolakattua tammiparkettia.
Arkisin pöytä on ollut meille sopivan kokoinen, mutta viikonloppuisin ja juhlissa pöytä on tuntunut aina hieman liian kapealta sitä katettaessa. Vävyehdokkaitakin on jokunen tuotu pöytämme ääreen, joten heitä ajatellen toivoin uudelle pöydälle myös lisää pituutta:)
Pöydän entiset mitat 70x220cm ja nykyiset 80x250cm. Tämän kokoisen kannen
saa noin 200-300 eurolla. Pöydän kanneksi siis valittiin 24mm vanerilevy. Se
hankittiin Vaneripaikasta Alavudelta. Ad and Wood Workshopin Pasi hioi sen
pinnan ja käsitteli useampaan kertaan mustalla petsillä, ja vahasi kolmeen
kertaan luonnonöljyvahalla. Pöydän kansi on rehellisen musta, mutta puunsyyt
näkyvät. Toivoin, ettei kannen musta taittaisi vihreään, kuten usein vahalla
käsitelty puupinta saattaa taittaa. Nyt se on niin moneen kertaan käsitelty,
ettei keltainen kuulla mustan läpi. Vanerinen pöydän kansi ei ole yhtä
helppohoitoinen, kuin ikilevyn kansi, mutta meitä ei haittaa, jos elämän jäljet
näkyvät pöydässä. Sain myös neuvon käsitellä kannen silloin tällöin öljyllä
esim. Osmo Colorilla, värittömällä tai mustalla.
Pasi oli hionut kaikki tuolien pidikkeet, joten pöytä näytti kauttaaltaan
ihan uudelta. Olen tyytyväinen, ettemme ostaneet uutta pöytää vaan korjautimme
tämän vanhan meille sopivammaksi. Aion jatkossakin miettiä yhä tarkemmin, mitä
esineitä tai kalusteita voimme korjauttaa sen sijaan, että heitämme pois.
Olen myös todella tyytyväinen Ad and Wood Workshopin palveluun ja voin todellakin suositella tämän yrityksen palvelua. Maanantaina Pasi haki pöydän kotoamme ja nyt torstaina toi takaisin ja kiinnitti kannen jalaksiin täällä meillä.
Pöytä on tyylikäs! Tähän pöytään en taida liinaa laittaa, kuin suurimmissa juhlissa.
LINKIT:
Korjaa.se
Japanin tv- vierainamme
Viime helmikuussa
...elimme jännittäviä aikoja. Monet ovat nähneet somekanavillani kuvia japanilaisesta tv-ryhmästä meillä ja kyselleet, keitä he olivat ja voiko ohjelman nähdä jostain. Kerron teille siitä nyt.
Yllättävä puhelinsoitto
Kesken koululaisten joulujuhlan puhelimeni soi. Oletin jonkun asiakkaani soittelevan ja kun juhla oli ohitse, soitin numeroon takaisin. Soittaja kertoi olevansa Juha Laitinen Japanin tv:stä. Hän kertoi Japanin tv:n tekevän dokumenttia onnellisuudesta. He valitsivat maaksi Suomen, sillä Suomi on valittu useana vuotena peräkkäin maailman onnellisemmaksi maaksi. Japanilaiset myös uskovat, että onnellisimmat ihmiset elävät ison perheen keskellä. Siksi Juhan tehtäväksi oli annettu etsiä Suomesta perhe, jossa on vähintään 5 lasta. Juha kertoi, että kotiimme tulisi noin viikon ajaksi kuvausryhmä ja hän toimisi tulkkina. Minä lupasin kysellä kotiväeltämme, mitä he ovat asiasta mieltä. Ajatus japanilaisista vieraista tuntui innostavalta. Olihan meillä muutama tosi mukava kokemus vaihto-oppilaista. Toisaalta hirvitti ajatus kokoajan käyvistä kameroista. Päätöstämme helpotti se, että tiesimme dokumentin esitettävän Japanissa, ei Suomessa, joten jos siitä tulisi nolo, niin se ei niin vaikuttaisi meihin. Aina, kun on mahdollisuus kokea arki hauskempana, se pitää kokea! Lupauduimme.
Aloimme innokkaasti ja jännittäenkin odottaa Japanin vieraitamme. Oli mukava ajatella, että pääsisimme tutustumaan uusiin ihmisiin ja uuteen vieraaseen kulttuuriin. Meillä ei ole juurikaan kokemusta Japanista tai japanilaisista, vaikkakin vuosien ajan eri reissuillamme olemme tulleet ikuistetuksi perheenä lukuisiin japanilaisturistein kameroihin niin kotimaassa kuin ulkomailla. He ovat hämmästelleet suurta perhettämme ja halunneet tulla usein itse kuvatuksi meidän kanssamme.
Esimerkillinen perhekö?
Viestittelimme ja soittelimme Juhan kanssa paljon ennen kuvauksia, sillä japanilaiset halusivat tietää etukäteen meistä. Minä kerroin kaikkien nimet, iät, työt, opiskelupaikat ja harrastukset. Minun piti mm. lähettää heille kaikkien lasten lukkarit. Kerroin etukäteen myös meidän perheen arvoista. Kun he kysyivät, koemmeko olevamme erityisen onnellisia, mietimme, miten vastaisimme. Emme ole oikein ajatelleet asiaa. Vastasimme, että olemme elämäämme tyytyväisiä ja kiitollisia. Moni asia on ihan hirvittävän hyvin, mutta emme ajattele olevamme esimerkillisiä tai onnellisempia kuin joku muu. Olemme tavallinen perhe, joilla on onnellisia ja ankeita hetkiä. Meillä on riitoja, joiden jälkeen on onneksi anteeksiantamusta. He pyysivät myös lapsia kertomaan, mistä ja milloin he ovat erityisen onnellisia. Lapset kertoivat olevansa onnellisia sisaruksistaan ja he kokevat erityisiä onnenhetkiä, kun tehdään asioita kaikki yhdessä. Tai kun osan perheen kanssa yhdessä vaikka ihan vaan leivotaan, jutellaan tai pelataan.
Seitsenhenkinen seurue saapuu
Kun pihaan kaarsi iso taksi, riensimme kaikki ikkunaan. He tulivat taksista ulos, mutta kuvasivat pihapiiriä hyvän tovin ennen kuin astuivat sisään. Meitä neuvottiin katsomaan vain Karinia, tyttöä, joka tuli meille vieraaksi eli emme saaneet katsoa kameroihin, ohjaajaan tai muihin vieraihin. Heti ensimmäisistä minuuteista alkaen tuli tunne, että he ovat sydämellisiä ja että tästä tulee hauska viikko! Saimme vasta heidän saapuessaan kuulla, että vieraamme on Japanissa kuuluisan NMB-yhtyeen laulaja Karin Kojima. Emme tienneet hänestä etukäteen mitään. Hän on herttainen tyttö! Pidämme hänen kanssaan edelleen yhteyttä. Hänen lisäkseseen tuli hauska Ohjaaja Kentaro Yamada, jonka kanssa ystävystyimme kaikki. Pidämme häneen yhteyttä somessa ja kirjeitsekin. Hän on alkanut opiskella suomen kieltä. Mukana olivat myös Karinin manageri Royhei, apulaisohjaaja Akiko, kuvaajaat Masa ja Akiko. Hedän lisäkseen oli myös tulkki Juha Laitinen, jonka kanssa myös ystävystyimme ja pidämme yhteyttä. Odotamme häntä perheineen kylään parin viikon päästä. Näiden ystävystymisten vuoksi tämä viikko oli erittäin merkittävä. Kun viikko oli ohitse, meitä ja meidän vieraita itketti niin! Vieraiden lähdettyä olimme väsyneitä ja surullisia sekä onnellisia yhtä aikaa. Oli tosi haikeaa, kun viikko päättyi. Vähän samanlainen fiilis, kun joskus jonkun leirin päätteeksi, kun on oltu tiiviisti yhtä pataa ja sitten pitää erota.
Elimme siis meille tavallista arkea. Janne kävi töissä, lapset koulussa ja minä maalasin kotona. Tosi puheissa maalasin vähän vähemmän kuin tavallisesti. Olin varautunutkin siihen, etten pysty keskittymään niin hyvin maalausjuttuihin. Kuvausryhmä kävi Jannen työpaikalla yläkoulussa sekä lastemme alakoulussa, ja siellä erityisesti yrittäjyyskasvatustunnilla. He kuvasivat minun maalaamistani, kävivät meidän mukana kaupassa, saunassa, avantosaunalla, retkellä ja olivat mukana meidän Taimin ja Raitan 11-vuotis-synttäreillä. He menivät mukaan tyttöjen lauluharkkoihin Lakeuden ristiin. He halusivat erityisesti kuvata Vienan yrityksen Nauravan naapurin toimintaa. He haastattelivat meitä meidän arvoista ja elämästä. Keskustelimme paljon. Me tarjosimme suomalaisia ruokia, kuten lohikeittoa, karjalanpiirakoita, ruisleipää, mämmiä, salmiakkia. Lauloimme ja soitimme yhdessä paljon. Karin myös valmisti meille japanilaista ruokaa, mustekalaa, ja opetti yhden japanilaisen laulun, joka on kaikunut meillä kaikki päivät heidän lähtönsä jälkeen. Aatoskin osaa sen. He leikkivät paljon lastemme kanssa, joten lapset eivät juurikaan kiukutelleet tai riidelleet sen viikon aikana. Aatos yhä kyselee, mihin Karin meni, mihin Kentaro meni? Oli onni, että tulkki oli mukana koko ajan. Vain ohjaaja osasi jonkin verran englantia, muut eivät lainkaan. Jonkun verran juttelimme myös googlekääntäjän avulla.
He kertoivat, miten japanilaiset tekevät pitkiä työpäiviä. Heille työn arvo on todella suuri. Usein iltaisin, kun muut olivat menneet nukkumaan, Juha kertoi meille Japanin kulttuurista ja japanilaisista. Oli tosi mielenkiintoista kuunnella ja oppia uutta. Japanilaisten työn kulttuurista Juha kertoi, miten monet väsyvät, kun joutuvat tekemään niin pitkää päivää. Japanissa on edelleen vallalla kulttuuri, jossa äidit hoitavat lapset ja kodin ja perheen isät tekevät todella pitkiä työpäiviä. Heillä ei ole juurikaan lomaa. Japanilaiset eivät helposti päästä vieraita kotiin, vaan tapaavat toisiaan kahviloissa tai ravintoloissa. Jos he joskus kutsuvat jonkun kylään, niin sitä varten on erillinen huone heti eteisen lähellä. Vieras ei käy muualla talossa. Japanilaisten vierailun jälkeen luin myös kirjan Melkein Geisha, joka oli tosi mielenkiintoinen tähän hetkeen. Siinä suomalainen Minna Eväsoja kertoo mielenkiintoisesti vuosistaan Japanissa ja havainnoistaan japanilaisista ja heidän kulttuuristaan. Kun Karin kysyi minulta. yritänkö tulla kokoajan onnellisemmaksi, vastasin, etten yritä. Minä olen jo riittävän onnellinen. Enemmänkin pelkään menettäväni tämän onnen eli jotain tärkeää eli jonkun läheisen ihmisen, oman tai läheisen terveyden tai etten saisikaan tehdä rakastamaani työtä. Vielä silloin en ajatellut koronaa.
Persot jääkaapilla
Kamerat kävivät lähes tauotta. Kuvaukset alkoivat aamuseitsemältä ja päättyivät iltayhdeltätoista. Välillä kameroita oli ripoteltuna joka puolelle keittiötä ja olkkaria. Me unohdimme ne, emmekä aina tajunneet niiden käyvän.
Kuvittelimme, että dokumentti esitetään pitkän ajan päästä, mutta se näytettiin Japanin tv:n lauantaiaamun lähetyksessä jo maaliskuun 21. päivä. Me saimme heti linkit videoklippeihin ja myöhemmin ohjaaja lähetti dvd:n. Kun näimme dokumentin, huokaisimme helpotuksesta, ettei se ollut nolo, kuten etukäteen jännitimme. Se oli leikattu kivasti ja toi hyvin esille sen viikon tunnelmat ja meidän arkeamme. Toki, kun 40 minuuttiin puristaa viikon, niin tosi paljonhan siitä jää pois. Saimme muutamia dvd:itä, joita kierrätimme sukulaisillamme ja joillakin ystävillämme silloin keväällä, kun kaikki viettivät aikaa vain perheittensä kanssa. Ne oli tarkoitettu viihdyttämään yhtä karanteeni-iltaa. Onneksi mukaan ei oltu otettu esim. sitä, kun huomasin yhden kameran kuvaavan ja aukaisin jääkaapin oven. Vernan kanssa olimme molemmat jääkaapilla ja himoitsimme bebeleivoksia. Mutisin, että ottaisin, jos tuo kamera ei kävisi. Verna siihen, että laitetaan tämä jääkaapin ovi niin, ettei se näy. Niin teimme ja tungimme bebejä suuhun, kunnes huomaisin, että toinen kamera on ihan otsamme yläpuolella ja takana on kolmas. Tallennuimme persot kolmelle kameralle.
Lähtiessään ohjaaja toivotti meidät vierailulle Japanin aamutv:n lähetykseen ja isänsä sushibaariin. Lupasimme tulla ja aloimme vähän suunnittelemaankin, että joskus... Mutta koronauhan vuoksi kaikki matkustaminen tuntuu ihan utopialta. Mutta tulevaisuudesta ei tiedä...
Piirtää ja pelata voi yhdessä, vaikkei yhteistä kieltä olekaan.
Toripolliisikin pääsi kuvaamaan. Kameroita oli joka puolella, Niitä ei aina meinannut huomata:)
Soitimme ja lauloimme paljon yhdessä
Löysikö hän onnen?
Haaveet kutistuvat ja lapset käyvät kotikoulua
Huh, mikä määrä helmiviestejä! Jokainen ope on laittanut jokaiselle lapselle muutamia viestejä, kuten kuuluukin. Meinaa vaan ylittää kapasiteettikykyni tällainen määrä informaatiota. Ehkäpä tämä tasaantuu ajan myötä. Minulla on nyt kotikoulussa 7 oppilasta. Opettajana toimiminen onkin ollut yksi haaveammateistani. Mahtava mahdollisuus, ajattelin ensimmäisten minuuttien aikana. Sitten joku oppilaistani esitti kysymyksen, jota en ymmärtänyt, toinen alkoi kohta vänkyttämään vastaan ja jonkin ajan kuluttua kolmas heitti kirjan nurkkaan ja neljäs mökötti, kun viivotin oli hukassa. Aina olen opettajia arvostanut, vaan kylläpä nousi arvostukseni ihan uusille urille. Sovimme sitten ihan yhdessä, että jokainen tekee annetut tehtävät itsenäisesti. Lukiolainen auttaa tarvittaessa 9-luokkalaista, joka auttaa 7-luokkalaista, joka auttaa 6-luokkalaista jne. Saavatpahan kertausta jo opittuihin asioihin. Ovat kyllä aina ihan ilman käskyä auttaneet nuorempiaan, jos läksyissä on ollut pulmia. Minä toimin lähinnä valvojana ja otan enemmän roolia, kun koittavat kuviksen, köksän tai kässän tunnit.
Elämän voimaa
Eilen lukiolainen kirjoitti viimeisen aineensa ja huokaisen helpotuksesta! Jännitin kovasti, että jos saamme taudin tai karanteenin ennen tätä päivää. Tiedostamme toki, että on mahdollista, että kokoontumisrajoitukset ovat yhä voimassa, kun on yo-juhlien aika. Surullista. Olimme myös päättäneet Vienan kanssa, että kun hänen kirjoituksensa ovat ohi, teemme matkan Italiaan. Emme onneksi ehtineet tilata lippuja. Kun helmikuun loppupuolella tajusimme, että matkahaaveemme kariutuvat, päätimme lähteä lohtumatkalle Ouluun ja Rovaniemelle. Aika pliisulta suunnitelmalta tuntui, mutta kuinkas ollakaan, sekin haave oli liian iso. Tänään hän ajatteli lähteä lähisuolle. Pieneksi ovat haaveet kutistuneet! Mutta kevään tulon aistiminen tuo onnea. Aurinko yhä paistaa ja kurjet huutavat tullessaan.
Kotikouluaamut ovat alkaneet lupaavasti, sillä aamuvirkuimmat ovat laittaneet aamupalan valmiiksi ja kattaneet pöydänkin nätiksi. Olemme aina aamupalan jälkeen tehneet matematiikkaa ja äikkää. Sen jälkeen olen luvannut tunnin verran hyppelyä. Kokosimme trampoliinin, joten liikuntatunnit kuittaamme sillä. Yksipuolista liikuntaa toki, mutta tehokasta ja pitkäkestoista. Opettajan auktoriteettini on ollut koetuksella, kun olen yrittänyt saada oppilaitani takaisin koulukirjojen ääreen. Eilen tuli trampalla kuitattua musiikintuntikin. Lapset olivat keksineet hauskan koronalaulun. Nauroin ja ajattelin, etten olisi hoksannut itse pyytää tekemään mitään näin luovaa. Eivät ehkä olisi keksineetkään, jos se olisi pitänyt määrättynä tehdä. Luovuus vaatii joutilaisuutta. Sitä nyt on.
Kun mietin, miten tästä selvitään, sain juuri silloin watsapviestin, mikä laittoi hymyilemään:
Isovanhempiasi käskettiin lähtemään sotaan. Sinua pyydetään pysymään kotona sohvalla. Kyllä sinä selviät.
Pelko ei ole ainakaan vielä saanut vallattua mieltäni, mutta toivon, ettei korona tule meille ja jos tulee, ettei rajuna tulisi. Minulla on vahva luottamus Luojaan. Hänen tiedossaan ovat päivämme kulku ja elinpäivien määrä. Uskon, että tälläkin koettelemuksella on jokin syvempi merkitys jokaiselle ihmiselle erikseen ja koko ihmiskunnalle. Jo nyt olemme huomanneet valtavasti kiitoksen aiheita. Tiedostaen sen, miten vakava tämä tauti on, toivon, ettei kukaan enää vähättele kotona pysymisen tärkeyttä. Lähes jokaisen lähipiirissä on varmasti ihmisiä, joille tämä sairaus on todella vaarallinen. Kukaan ei myöskään voi olla varma, ettei tauti ole vaarallinen juuri itselle tai läheiselle, vaikkei riskiryhmään kuuluisikaan. Luemme uutisia Italiasta, miten sen terveydenhuolto on lähes romahtanut valtavan potilassuman vuoksi ja miten paljon kuolleita siellä on. Tai luemme Ranskasta ja Espanjasta, miten siellä on ensin kehotettu pysymään kodeissaan, jotta tautia saataisiin hillittyä, ihmiset ovat yhä kulkeneet ja tauti levinnyt ja nyt on jouduttu määräämään ulkonaliikkumiskielto. Toivon todella, ettei meillä tarvitsisi niin rajuihin toimenpiteisiin ryhtyä. Jokaisen suomalaisen pitäisi ymmärtää pysyä kotona, mikäli se suinkin on mahdollista. Emme saisi levittää tautia vain oman mukavuutemme vuoksi. On myöhemminkin helpompi elää sen ajatuksen kanssa, että ainakin parhaansa on tehnyt taudin leviämisen ehkäisemiseksi. Aika voi tulla pitkäksi, lapset voivat kitistä kaveriensa luo, tekemisen puute voi kiristää hermoja, voi olla tylsää. Ehkä me kestämme sen. Nyt tarvitsemme sitä talvisodan henkeä. Suurperheet ovat siinä mielessä etulyöntiasemassa, sillä kotoakin löytyy kavereita. Meidän kuopus on ihan hihkunut näistä kotikoululaisista. Hän on onnellinen, kun herätessään kotona on muitakin, kuin äiti. Hän tekee palapelejä, kun muut tekevät läksyjään. Perheessämme on nyt kolmas palapelihullu :). Kukaan ei ole vielä ehtinyt valittaa, että olisi tylsää. Siihen auttaa paljon se, että on kevät, joten ulkona tarkenee ja on helppoa keksiä tekemistä.
Olen maalannut vähemmän tilaustauluja, kuin olin aikonut. Koululaisten opetuksen organisointi on vienyt aikaa. Oletan silti pysyväni luvatuissa aikatauluissa. Uskon, että lukionsa päättänyt auttaa koululaisia, kun on vähän huilannut omasta urakastaan. Kohta sitten hänellä alkavat työt. Kevään messut peruuntuivat, niin lisäilin sinne aiottuja tauluja verkkokauppaan. (mm. kaikki tämän postauksen taulut) Verkkokauppaan tästä
ps. Tänään poikamme täyttää 16 vuotta. Veimme aamupalan sänkyyn ja lauloimme porukalla. Taisi siltikin tulla ankea, mutta ikimuistoinen syntymäpäivä. Mitähän sitä keksis? Kun joskus tämä eristäytyminen päättyy, on syytä järjestää monet juhlat!