Ymmärrys

Oli ilta. Olimme laittamassa lapsia nukkumaan. Olin jo nostanut maalipurkit lattialle, jotta pian pääsisin maalaamaan. Perheen pienin touhottaja kantoi avukseni muutamia tuubeja, vaikken juuri niitä värejä ollutkaan aikonut käyttää.

Eskarityttönen juoksi vauhdilla keittiöön ja astui aukinaisen maalituubin päälle. Syvän sininen maali lensi kaaressa pitkin lattiaa. Minä nopeana ihmisenä kommentoimaan. "mitä sinä vohellat?" Tyttönen säikähti sotkua ja äidin moitteen äänellä lausuttua kommenttia, vaikka oli tapahtumaan syytön ja vaikkei maalisotku tässä talossa ole mitenkään ihmeellistä.
Hän käpertyi kyykkyyn pitkän yömekkonsa sisään. Hän oli kovin hellyttävän ja surullisen näköinen mytty. Sain siinä selitellä ja silitellä, kunnes sain eskarilaiselta osin hampaattoman hymyn ja kohta jo naurun rätkätyksen, kun kuopus tuli kertomaan, miten hän oli kuskannut ja aukonut  maalituubien korkkeja.


Putsasin maalit talteen pahvin palaselle. Kun lapset olivat nukkumassa, maalasin lähimpänä olevan taulupohjan tällä värillä. Siinä mietiskellessäni herkkää tyttöäni (ja herkkää, mutta tölöviä äitiänsä), syntyi tämä maalaus.

 

Maalaus sai nimekseen "Ymmärrys". Ajattelen niin, että tuo tyttö ymmärtää jotenkin tuota lintua. Herkkä lapsi on vähän kuin lintu, joka säikähtää helposti ja pyrähtää pois. Herkkä lapsikin säikähtää helposti ja käpertyy moitteista.

 

Tiedän sen, sillä olen itsekin herkkä. Loukkaantuneena, säikähtäneenä tai jos joutuu jännittämään, ei suoriudun annetuista tehtävistä niin hyvin, kuin osaisi. Luovakin on vaikea olla, jos jännittää.

 

Huomaan joskus lastemme koulutehtävistä tai varsinkin kuvistöistä, että jos lapsi on jännittänyt tai ottanut painetta. Silloin hän on piirtänyt ja pyyhkinyt, piirtänyt ja pyyhkinyt. Silloin piirustusjälki hyvin epävarmaa ja suttuista. Kun taas olostaan varmana ja rennossa ilmapiirissä kynän jälki on rohkeaa ja huoletonta.  Turvallisessa ja vapaassa ilmapiirissä myös äidinkielen aineet ja jopa matematiikan tehtävät tuntuvat helpommilta.  

 

Tästä aihepiiristä, eli herkkyydestä, toisen kuuntelemisesta, ymmärtämisestä, kesyttämisestä,  on syntynyt muitakin keiju-, perhos- ja lintutauluja.

 

ps. Uusimaa lehdessä oli juttu Talosta koti- bloggarin kotoa. Tässä kerrotaan myös isosta akustiikkataulumaalauksestani.

 

Eparilehden koti- liitteessä oli juttua tilaustyönä teetetyistä tauluista. Minä siinä punoitan kuvassa sujuvasti jutun teon jälkeen:) Lehden nettiversioon pääsee Tästä  sivu 19.

 

 

Pelastettuja perhosia ja muita urotöitä

 

 

Kerran lapsena ehkä 8-10 vuotiaana kuulin,  kun äitini kertoi jollekin toiselle äidille, että Virpi meillä on se, joka rientää ensimmäisenä itkevän pikkuisen luo. Hän tykkää lohduttaa. En ollut itse tiedostanut tuollaista piirrettä itsessäni, vaan olin toiminut vaan vaistoni varaisesti. Halusin hoivata pieniä ihmisiä ja eläimiä. Aina en kuitenkaan onnistunut.

Minä haaveilin omasta elävästä linnusta, mutta kun sitä en voinut saada. Aloin haaveilla täytetystä linnusta, jollaisia olin nähnyt joidenkin kotien kirjahyllyissä. Ajattelin, että sellainen lintu voisi olla ihana huoneen koriste. Haaveilin siitä ihan tosissaan, jopa niin, että rukoilin yhtenä iltana, että "Taivaan isä, anna minun löytää kuollut lintu". Seuraavana päivänä kolusin ojan pohjia ja peltoja. Yhtäkkiä haistoin mädäntyneen hajun, tiesin, että sellainen haju lähtee ainakin kuolleesta linnusta. Rukoukseni on kuultu, ajattelin riemullisena. Löysin kuin löysinkin kuolleen, mädäntyneen hajuisen linnun. Mielissäni menin esittelemään sitä sisaruksilleni ja kerroin, että tätä oli rukoillutkin. Koskaan aiemmin rukouksiini ei oltu vastattu niin pikana (eikä lienee sen jälkeenkään). Äiti ja isot siskot tyrmäsivät oitis haaveeni. Lintu joutui piharoskiin ja minä käsien kuuraukseen.

 

Toisinaan sain olla sankarikin. Löysimme kerran naapurin tyttöjen kanssa lätäköstä perhosen, jonka luulimme kuolleen. Nostimme sen kepillä ylös, ajatuksenamme järjestää hautajaiset: veisuuta, muistopuheita, hautakumpu, risti ja pullaa ja mehua.
Nostimme perhosen hellästi paperin päälle ja siinä se yhtäkkiä alkoikin leyhytellä hiljaa siipiään. Me puhaltelimme sitä kuivaksi ja yhtäkkiä se pyrähti lentoon. Miten ylpeitä, iloisia ja vähän liikuttuneita me olimmekaan! Keksimme urotyöstämme laulunkin, jota laulettiin marssin sävelellä ja se alkoi samoin, kuten tämä marssikin:" Kauan on kärsitty vilua ja nälkää..." Jossain kohtaa laulettiin näin "Oi, kaunis perhonen, olet vapaa lähtemään..."

Toinen pelastusmuistoni liittyy lintuun, joka lensi kotimme ikkunaan ja pökertyi pihamaalle. Me nostimme sen laatikkoon, jonka olimme vuoranneet pumpulilla. Laatikko nostettiin sisälle. Ajatella, meillä on lintu sisällä, hihkuimme. Muistan, miten äiti ja isäkin olivat mukana linnun hoivatalkoissa. Pian lintu alkoi aukoa toista silmäänsä, sitten toista. Nostimme laatikon ulos ja kohta lintu lehahti lentoon. Miten sankarillinen olo!



Kerran löysimme puolikuolleen oravan metsäpolulta. Tietysti raahasimme senkin kotiin hoitoa saamaan. Vanhempamme eivät ilahtuneetkaan. Pelkäsivät oravan levittävän jotain tauteja. Se olikin tosi kurjan näköinen otus. Isämme oli sitä mieltä, että orava kärsii niin paljon, että se pitää tappaa. Rääyimme ääneen ja pidimme komeat hautajaiset oravan muistoksi.

Näiden lisäksi olen tuonut kotiini mm. useita sammakonpoikia, etana-armeijan ja laatikollisen leppäkerttuja, jotka karkasivat ja kipittelivät pitkin seiniä ja sänkyjä.

Olen miettinyt, että näistä lapsuusmuistoistani kait maalauksissani on usein tytöllä, peikolla tai keijukaisella kädellään perhonen tai lintu, orava tai sammakko. Sieltä lienee hoivaavat taulut tulevat.

Tänään mietimme tokaluokkalaisen tyttöni kanssa, millaisen taulun voisin maalata ystävyydestä. Maalasin tämän ystävyyden perhonen- taulun. Siinä ystävykset suojelevat herkkää ystävyyden perhosta. Taulu on myynnissä Kotisivujen galleriassa.
Lisäys: tämä on nyt myyty ja poistettu galleriasta.


Tällä viikolla lähetän painoon uuden korttimalliston. Luvassa on ainakin ystävänpäiväkortteja. Yksi korteista tulee tästä taulusta.



Korttikaupassa on muuten vuosikalenterit tarjouksessa!

Tipun rääpäleitä ja linnunpoikia

 

 

Meille tuli tipuja. Ihanan pieniä ja pehmeitä rääpäleitä. Ne taapertavat vähän samaan tapaan, kuin yksivuotias lapsi. Se on hellyttävää. Nyt me varjelemme niiden kopin lämpötilaa, vaihtelemme vesiastiaa ja vain katsomme niitä. Musta tipu nukkuu usein kipon päällä, pää retkottaen hauskasti. Näistä aion maalata vielä taulun.

Illalla saamme nukahtaa pieneen piipitykseen. Kun saavat ikää lisää, ne muuttavat pihalle kanalaan. Minkähän ikäisenä kananpojat lakkaavat piipittämästä ja alkavat kotkottaa tai kiekua?

Tiput kai innoittivat yks päivä maalaamaan pojan ja linnun (ei siis tipua).
Huomasin, että olen maalannut aika paljon lintuaiheisia tauluja tai tauluja, joissa linnuilla on joku osa. Keräsin tähän joitakin taulujen kuvia. Tässä eivät suinkaan ole kaikki.

Pitäisi etsiä jostain akvarellimaalaus, jonka tein vuosia sitten "On suuri sun rantas autius"- laulusta. Siinä villisorsan poikanen retkottaa vähän samaan tapaan, kuin tuo musta tipu kipon päällä.

 

 

 

" ei huomisen huolista huokaa..."

 

 

Koskikara ja elämänpuro

 

 

 

Rannalla

 

 

 

Enkeli ja lintu

 

 

Haikeus

 

"...taas kurkiaurat, saapukaa..."

 

 

 

"Olet vapaa, niin kuin lintu, joka kurkkii pesästään, meitäkin nyt tuuli kutsuu lentämään"

                                 Kaihoten nyt katselen, kun lentää tuolla lintu pienoinen,

                                 se nousta korkealle saa ja näkee kauniin, kauniin maan.

                                 Täällä nurmet, metsät vihannoi, puut vetten pintaan heijastua voi.

                                 Miksi jäisin ikävään, kun lintu siivin lähtee lentämään?

                                 Mä lapsi maanhan olen vain ja täällä tehtäväni sain.