...ja hännät on solmittu yhteen...

Aurinko on vähän näyttäytynyt, eli luvannut, että kevättä kohti mennään. Vaaleanpunainen (tai vanha roosan väri) on se, mikä on minulle kevään väri tänä keväänä. Höyrähdin jopa ostamaan pellavaisen verhon olohuoneeseen. Kotona se näytti vähän hassulta, eksyneeltä. Ehkä se on tarkoitettu makuuhuoneen verhoksi. Roikkukoon nyt kuitenkin tuossa, kun sen kerran ostin. Löysin onneksi tauluja, joita voin laittaa sen lähelle, ettei sille tule niin yksinäinen olo.

Viikonloppuna mies oli koulutuksessa ja isoimmat lapset yötä kaverillaan. Me vietimme lastenpäivää. Tavallisesti sitä on vietetty lasten oikeuksien päivänä, mutta silloin oli niin menokas ja aikataulutettu päivä, että se jäi. Lapset ovat muistutelleet siitä aika ajoin. Niimpä lupasin heidän laatia ohjelman ja ruokalaista sille päivälle ja toimia sen mukaan. He eivät toivoneet oman äidin tekemiä lihapullia tai muuta mieltä ylentävää. Noh, pääsin helpolla. Haimme pizzaa ja jätskiä. Tekemiseksi keksivät mukavaa. Ehkä saatoin vähän vihjaillakin siitä; pimeäpiilosta sisällä. Eli sammutimme valot koko talosta ja menimme pareittain piiloon ja yksi pari etsi. Varsinkin etsijänä minusta oli jännittävää, melkein pelottavaa, kun säikähdän niin helposti. Leikimme myös sokkosta, näyttelimme ja kirjoittelimme adjektiivitarinoita.

Lopuksi raahasimme patjat olkkariin ja nukuimme koko konkkaronkka olohuoneessa. Patjoja oli seinästä seinään. Siitä tuli mieleeni tämä laulu, joka on lapsuuteni yksi lempilauluista: "Kun sängyssä lapsia on yksitoista ja hännät on solmittu yhteen..."  Ei meitä ihan yhtätoista ollut, mutta ei se kauas heitä.  Aloittelin maalaamaan siitä laulusta taulua.  Olen usein ennenkin maalannut tästä laulusta. Yksi maalaus on Seinäjoen sairaalan vierihoito-osaston seinällä. Olivat kehystäneet kortin, jonka maalasin heille taannoin kaksosvauvoja pidätellessäni siellä osastolla. Tämä taulu ei ole vielä valmis.

 

 

 

 

Maalasin Lumilasten verkkokauppaan tällaisen taulun ystävänpäivää ajatellen. "Ystävästä kiitos" on taulun nimi. Tässä maalauksessa kerrotaan kuulumisia ja ajatuksia ja kuunnellaan. Tässä hetkessä ei ole kiire.

 

Yks päivä sain pitää ihan pientä vauvaa sylissäni. Pitkästä aikaa, voi sanoa, sillä meidän nuorin on jo vähän yli 2 vuotta. Hassua, että vaikka (tai ehkä juuri siksi?) itsellä on ollut monta vauvaa, niiden lumo ei haihdu. Ne herkistävät aina vaan. Kai vauvoissa on jokin taika siksi, että aikuiset jaksaisivat hoitaa ja valvoa ja vaipottaa. Tulin maalanneeksi samana iltana vauvataulun. Aamulla lapset löysivät taulun ja pienin nosti sen syliinsä. "Oi, vauva! Haluatko silittää sitä", hän kysyi ja jatkoi " tässä oon minä nuorena".

Tästä taulusta teetin vauvakortteja. Tänään saan uuden korttimalliston painosta. Jännittävää:)