Kesäksi kauas





Olin haaveillut siitä jo 20 vuotta. Aina silloin tällöin huomasin sanovani, että kyllä se niin on, että ainakin kerran elämässä pitäisi siellä käydä. Silti se on tuntunut vähän liian abstraktilta ajatukselta. Kun rakkaat sukulaisemme, Haatajan perhe Amerikasta vieraili meillä kesäisin, reissu tuli aina puheeksi. Heidän perheen isä, Paul, usein laski, mitä meidän kokoiselle porukalle matka tulisi maksamaan. Porukkamme kasvoi vuosi vuodelta ja summa suureni. Haave tuntui liian kaukaiselta muttei sammunut. Pari vuotta sitten keväällä viestittelin Paulin kanssa. Hän kyseli kuulumisiamme ja kutsui kylään. Aloin taasen ideoimaan lähtöämme. Suunnittelin, että vanhimmat tyttäremme voisivat osallistua kielileirille, jonka isäntänä Paulin piti olla. Sitten tapahtuikin jotakin todella ikävää: Paul sairastui vakavasti. Sairaus eteni nopeasti. Olimme järkyttyneitä ja surullisia! Seurasimme Haatajien elämää ja Paulin sairauden vaiheita hänen bloginsa kautta. Toisinaan viestittelimme. Toivoimme kovasti paranemisuutisia. Kesän alussa saimme Ihan valtavan surullisen viestin. Paulin matka oli päättynyt. Suruun sekoittui myös pettymys, ettemme koskaan toteuttaneet suunnitelmaa vierailla heidän luonaan. Emme näkisi Paulia enää koskaan. Se itketti ja itkettää yhä, mutta meillä on taivastoivo.



Matka Amerikkaan on ollut enemmän minun kuin mieheni haave. Janne on kai tiennyt käytännön asioiden selvittelyn jäävän hänen tehtäväkseen.  Olen vuosien varrella aina silloin tällöin puhunut haaveestani ja toivonut, että hänkin innostuisi. Hän on yleensä aika helppo innostumaan…



Sitten minulle iski ikäkriisi. Viime elokuussa isäni sairastui ja me pelkäsimme, että menettäisimme hänet (Tästä linkki siihen postaukseen). Niissä tunnelmissa tuli voimakkaasti olo, että miten lyhyt on ihmisen elämä. Aloin ajatella, että niitä unelmia mitä on, on toteutettava nyt eikä sitten joskus. Kun viime joulun aikaan Bymanin Anu Longwievistä, viestitteli heidän Suomeen tulostaan, kutsuin heitä kylään. Hän kun laittoi vastakutsun, vastasin heti, että mepä tullaan! Heräsin jälleen tähän haaveeseen. Nyt päätin innostaa mieheni. Onnistuin ja se oli menoa!  Saimme joululahjaksi liput. Varaaminen ei käynyt ihan joutuin. Janne istui 8 tuntia vanhimman tyttäremme kanssa sohvalla läppärit sylissään, kunnes liput olivat varattuna jokaiselle. Näin suurelle sakille kun ei pysty varaamaan kerralla, niin varasimme yhtä aikaa kahdella koneella lippuja, sillä tiedämme lippujen hinnat saattavat nousta ihan yhtäkkiä. Näin isolle porukalle varatessa 50 euronkin lisähinta per lippu tuo jo rutkasti lisäkulua matkaan.  Vähän väliä ohjelma sekosi ja monta kertaa piti aloittaa varaaminen uudestaan: etunimi, sukunimi, syntymäaika…
Mieheni alkoi opettaa lapsille Amerikan karttaa ja mietimme, missä haluaisimme käydä, mitä nähdä. Huomasimme, että matkan suunnittelu innosti lapsia englannin kielen pariin. Jotkut intoutuivat puhumaan arjessa usein englanniksi, muttemme vaihtaneet kieltä tyystin, sillä minä lähinnä hoin: sorry, i don’t understand.


Kun tämä on tällainen kerran elämässä –kokemus päätimme, että viivymme siellä 5 viikkoa ja reissaamme siellä vähän. Aloimme etsiä vuokra-autoa ja – vaunua. Ei ihan helppo juttu, sillä molemmat täytyisivät olla isoja. Onneksemme Bymanit ilmoittivat vuokraavansa meille 12 paikkaisen autonsa ja ison vaununsa. Miten helpottavaa! Suunnitelmamme on lentää ensin Lontoon Gatwickin kentälle ja sieltä Seattleen. Viivymme Seattlessa Haatajilla 2 viikkoa, josta lähdemme Mount Rainierin kansallispuistoon ja sieltä Bymaneille Longviewiin. Sieltä aikomuksenamme on matkustaa oman perheen kanssa rannikkoa pitkin aina Kaliforniaan asti.  Kyselimme Kulmalan perheeltä vinkkejä matkasuunitelmaamme. He ovat joskus reissanneet noilla nurkilla. Valitsimme joitain paikkoja, missä kannattaa käydä, mitä kannattaa nähdä ja millaista päivämatkaa on järkevä ajella jne. Tämän reissun suunnittelu on ollut haastavaa, sillä olemme Suomen karavaanareina tottuneet elämään hetkessä, ajamaan matkaa fiiliksen mukaan. Olemme tottuneet yöpymään yhtäkkiä vastaantulevalla leirintäalueella ja joskus vaikka huoltamon pihalla. Amerikan karavaanikeikan mieheni on suunnitellut tarkkaan, kuten meitä opastettiin.



ESTA-hakemusten täyttämiseenkin meni tovi. Siinä kyseltiin pitkä liuta kysymyksiä. Koetimme vakuutella, ettei meillä ole terroristimenneisyyttä, emmekä aio kuskata sinne huumeita emmekä teräaseita.  Lupa tuli ja nyt jäämme jännittämään, selviämmekö maahantulotarkastuksesta.





Viime viikon aikana olemme kirjoittaneet kanin- ja marsun hoito-ohjeita ystäväperheellemme, neuvoneet naapuriamme talonmiesasioissa, ostelleet tuliaisia ja pakanneet laukkuja.  Minä olen pakannut lapsille matkaviihdykkeeksi pienen pieniä nukkeja, tehtäväkirjoja, matkapelejä ja evästä. Jokaisen kännykkään on otettu Bookbeat ja sinne valmiiksi ladattuja kirjoja.



Meillä on ollut niin haipakkaa (mm. rippijuhlat), ettemme ole ehtineet juurikaan jännittämään, mutta pikkuhiljaa jännitys alkaa hiipiä. Minä jännitän vain vähän matkaa, että miten se menee lasten kanssa välilaskuineen. Toisaalta lapsemme ovat tottuneita matkailijoita ja on helpottavaa, kun meillä on jo monta isoa lasta, niin on pienistä huolehtijoita.  Jännitän myös vähän tulliselvityksiä huonon kielitaitoni vuoksi. Toivottavasti pääsemme pian amerikkalaisten vuorokausirytmiin. Olemme jo hyvällä alulla rytmin opettelussa. Tänäkin aamuna ensimmäiset kömpivät vuoteistaan aamulla yhdentoista aikaan. Siellä oloa en jännitä yhtään, sillä meillä on niin hyvät oppaat. Kun kyselimme lapsilta, mitä he odottavat reissusta, missä he haluavat käydä, niin he vastasivat haluavansa nähdä ihan tavallista amerikkalaista elämää, käydä ruoka- ja vaatekaupoissa, tutustua pikkuserkkuihinsa paremmin ja oppia puhumaan englantia. He haaveilivat myös vuoristossa vaeltamisesta ja meressä uimisesta. Toivottavasti nämä haaveet toteutuvat.



Nyt lentoon!
Jos haluat tietää kuulumisiamme, seuraa instassa @makistenmatkassa




ps. Taidettani voi nähdä kesän ajan Ilmajoen Ylilauroselan talomuseossa. Siellä on ihana kahvila, jonka pihapiirissä on eläimiä. Kahvilan yläkerrassa on näyttelytila, jossa on kolmen taiteilijan maalauksia sekä kahvilan pitäjän ihania taidekäsitöitä.


Useassa Terveystalossa on myös taidettani esillä ja myynnissä: Seinäjoella, Alajärvellä, Lapualla sekä pian myös Vaasassa. Taidetta voi käydä katselemassa Terveystalon käytävillä aina niiden aukioloaikoina.   

Seinäjoella sisustus- ja lastenvaateliike Aalassa on joitakin maalauksiani (portaikossa).

Ihanaa kesää sinulle! toivottaa Virpi

Se oikein loikkii!





Kun yksivuotias ääntelee makuuhuoneessa sen merkiksi, että päiväunet saavat riittää, isoveli rientää nappaamaan hänet. Minäkin säntään paikalle, sillä rakastan erityisesti sitä hetkeä, kun pieni herää pitkiltä uniltaan hiushaiven niskasta törröttäen, silmät vielä unisena, mutta suu hymyssä.  Sitä hetkeä, kun hän painaa päänsä olkapäätäni vasten ja tokenee siinä vielä hetkisen uniltaan. Tällä kertaa hän työntää kuitenkin minut pois ja tarrautuu tiukemmin isoveljeensä. Näen, miten heitä molempia naurattaa. Isoveli oli ehtinyt luvata, että mennään katsomaan mopoa. Se näyttää kiinnostavan enemmän kuin äiti. Minäkin nauran, mutta pyyhin salaa kyyneleen. Näinkö pian hänkin alkaa irrottautua minusta?
Kuluneen vuoden aikana silmäni ovat kostuneet tavallistakin useammin. Kun esikoinen aloitti viimeisen vuotensa lukiossa, huomasin yhä useammin miettiväni, että hän ei asu kotona enää pitkään, ei ainakaan montaa vuotta, vaikkei heti saisikaan opiskelupaikkaa. Mieleni on ollut onnellinen ja haikea, surullinenkin.  Etukäteen olin päättänyt muistaa iloita, jos lapsemme näyttäisivät pärjäävän, opiskelisivat ja itsenäistyisivät. Niinhän sen kuuluukin mennä. Ja jos vanhimmat muuttavat, niin jäähän meille vielä monta hoidettavaa.
Montakohan kertaa olen kuullut äitinä ollessani itseäni vanhempien naisten suusta, että se aika, kun lapset ovat pieniä, menee niin äkkiä. No nyt sen tajuan, se oikein loikkii! Näyttää ihan siltä, että olen siirtymässä samaan ajan kulumista päivittelevien laumaan. Voisin kysyä aina nuoren äidin nähtyäni, minkä ikäisiä hänen lapsensa ovat ja sanoa sitten, että on siinä hutakkaa tai että teillä ei taida olla vapaa-ajan ongelmia. Ehkä jatkaisin vielä, että nopeasti se aika menee ja että pienenä ne polkevat syliä ja suurempana sydäntä.
Tänä keväänä juhlia laittaessani olen huomannut huokaavani yhä useammin, että näinkö pian meni hänen lapsuutensa. Hän, jonka synnyttyä opettelimme vanhemmuutta haparoiden, ostelee astioita omaa elämäänsä ajatellen. Me selailemme vanhoja valokuvia ja hämmästelemme sitä aikaa, mikä kerran oli ja mietimme, millaisen lapsuuden hänelle annoimme. Annoimmeko riittävän hyvän? Luulen, että olen tänä keväänä käynyt samalla läpi muidenkin kuin hänen irtautumistaan.
Olemme astumassa uuteen elämäntilanteeseen. Nyt on sopeuduttava siihen, että lapsi toisensa jälkeen kasvaa ja tarvitsee meitä yhä vähemmän. Riippuen toki siitä, miten elämä kenelläkin menee. On onnellista nähdä, miten he suunnittelevat tulevaisuuttaan. Sitä toivoo niin paljon hyvää ja vähän pelkääkin. Aika juoksee, ja minä ymmärrän nauttia siitä, että vielä saan aamulla herätä yksivuotiaan pienten, unesta lämpimien varpaiden potkuihin. Lohdullista on se, että lasten kasvuun saa tottua pikkuhiljaa, ja jos saamme elää, niin se aika, kun olemme kahden, on vasta pitkän ajan päässä. Toivottavasti osaamme silloinkin nauttia elämästä. Eilen oli suvivirren, juhlan ja ilon päivä ja nyt alkoi kesä!




Juhlat lähestyvät, apua 4H:lta

Blogiyhteistyössä Seinäjoen  4H-yhdistyksen kanssa.




Pompin yks päivä trampoliinilla ja katselin ympärilleni. Miten kamalan näköistä meillä on, ajattelin epätoivoisena. Epämääräisä lautakasoja siellä täällä ja leluja pitkin pihaa. Miten meillä voi juhlat pitää? Nyt heti kesän alkuun on luvassa esikoisemme yo-juhlat ja poikamme rippijuhlat. Kahdet juhlat kahden viikon välein vaatisi aikamoisen urakan. Sitten muistin, että melkein kaikki vieraamme ovat käyneet meillä ennenkin ja tietävät, ettemme ole hienoja. He ymmärtävät, että meillä on juhlat, vaikkei piha olisikaan viimeisen päälle siisti ja juhlaloistossaan. Päätin, etten pilaa näitäkään juhlia stressillä. Pihaa on toki siivottava vähän ja pöytien notkuttava herkuista ( ei kuitenkaan konkreettisesti, kuten tässä taannoin kävi: Tästä linkki Isänpäiväjyssäys postaukseen) ja että kodin yleiset tilat ovat siistit. Olemme aloittaneet.

Kaikkea emme tee yksin. Koin itseni onnekkaaksi, kun Seinäjoen 4H:lta kysyivät someyhteistyötä. He lupasivat meille hetkeksi nuorensa töihin ja minä lupasin siitä somettaa. Saimmekin reippaan Annan ikkunanpesijäksi. Hän saapui siihen kellonaikaan, kun olimme sopineet ja tarttui heti työhön. Minun ei tarvinnut kuin antaa hänelle työvälineet ja sain jatkaa omia siivouksiani, kun hän teki työtään. Näinkö valoisaa on ja vihreää, hämmästelimme ikkunan pesun jälkeen. Olin tyytyväinen, että saimme hänet auttamaan juhlien laitossa tällä tavalla.






Seinäjoen 4H- yhdistys tarjoaa työapupalvelua, jonka kautta yksityiset ja yritykset voivat tilata apua esimerkiksi koti- tai pihatöihin. He tekevät esim. siivoustöitä, ikkunan pesua, nurmikon leikkuuta ja vanhusten auttamista. 

Työn tekee paikallinen 4H- nuori. 4H on merkittävä nuorten työllistäjä monilla paikkakunnilla, kuten Seinäjoellakin. Meidänkin lapset ovat olleet 4H- kerhon ohjaajina ja kahdella vanhimmalla tyttärellämme on omat  4H- yritykset. 

Jos jonku koti kaipaa ikkunanpesua tai muuta siivousapua, niin uskallan suositella ottamaan yhteyttä 4H- toimistoon. TÄSSÄ linkki heidän sivuilleen. Toimistolta hommataan työlle tekijä. Nuori täyttää tuntilistaansa ja toimittaa sen 4H- toimistolle. 4H- maksaa hänelle työehtosopimuksen mukaisen palkan ja vastaa kaikista työnantajakuluista ja vakuutuksista. 4H laskuttaa asiakasta, jolloin asiakkaalle jää vain laskun maksaminen ja työhön opastaminen. Työ tehdään pääosin asiakkaan työvälineillä. Työavun perushinta on 24e/tunti (sis alv) ja matkakulut. Palvelu on kotitalousvähennyskelpoinen.

Jos joltain nuorelta puuttuu vielä kesätyö, niin 4H:lta kannattaa kysellä ja oman 4H-yrityksen perustamista kannattaa harkita hyväksi työllistämisvaihtoehdoksi.


Leipominen on mukavaa, mutta jos pitää leipoa isoja määriä, minua alkaa ahdistamaan. Leivon mieluummin monta eri lajia, mutta kohtuullisen määrän. Olemme leiponeet pakkaseen jo kaiken, mitä voi etukäteen leipoa. Olemme tehneet mm. bebejä, juustokakkuja, macaroneja, erilaisia pikkuleipiä. pikkupitsoja jne. Onneksi minulla on ystävä, joka osaa tehdä ihania kakkuja. Hän lupasi leipoa meidän juhliin täytekakut. Äitini lupasi tehdä satsin sarvia ja Jannen sisko suolaista piirakkaa, seurakunnalta puolestaan tilasin lusikkaleivät. Olen kuullut heidän lusikkaleipätalkoistaan näin keväisin. Ne ovat osa Seinäjoen seurakunnan yhteisvastuukeräystä. Lusikkaleivät pitää tilata etukäteen: Tästä lisätietoa.





Meillähän on monta sotkijaa, toki myös siivoajaa, mutta työtä riittää. Siivoukseenkin olemme saamassa apua. Hoidimme ystäväperheen lapsia yhden yön yli, niin vastapalveluksena he lupasivat helpottaa meitä juhlien laittamisessa. Miten ihanaa on laittaa juhlia, kun ei tarvitse uupua työmäärän alle. Miten ihanaa, ettei tarvitse tehdä yksin!




Laulu avaruuden kaupungille


Olette kai jo kuulleet, että Seinäjoki on avaruuden pääkaupunki. Kun kuulin sen ensimmäisen kerran, ajattelin, että mitä hullua. No hulluahan täällä vähän on, mutta tämä olikin ihan hupaisa sanaleikki. Meillä on niin avaraa, lakeutta silmän kantamattomiin ja suuruudenhulluutta myös.



Into on kehitysyhtiö Seinäjokisten yritysten menestystä varten. Se on lanseerannut tämän avaruuden pääkaupunkiajatuksenkin. Minäkin olen ollut inton yrittäjyyskoulutuksissa toisinaan. Esiinnyn myös heidän yhdellä videollaan:  LINKKI videoon. Inton neuvotteluhuone kaipasi akustiikkaa ja taidetta. Olen tosi iloinen, että he pyysivät minua maalaamaan heille akustoivan taideteoksen. Kävin suunnittelemassa taulua ensin paikan päällä. Tulin vielä iloisemmaksi, kun sain taiteilijan vapauden toteutukseen.



EK:n kuntarangin tutkimuksen mukaan Seinäjoen seutu on valittu useana vuonna parhaaksi alueeksi harjoittaa yritystoimintaa. Siksikin halusin tähän tauluun mahdollisimman paljon valoa. Taulussa voi nähdä kaupungin ja sen valot. Siinä näkyy myös lakeus, aavat pellot. Taulun keskiosassa koholla oleva kuvio nousee vasemmalta oikealle, kuvastaa minulle ja kai muillekin toivoa, eteenpäin menoa.



Otin tauluun värejä huoneen sisustuksesta, mutta halusin lisäksi vähän ylellisyyttä, joten mukaan tuli kultaa ja muita metallivärejä. Kuvatkoot ne menestystä.  Upotin tauluun myös peilin siruja. Ne heijastavat valoja ja huoneen värejä. Käytän peilin siruja toisinaan tauluissa kuvastamaan heijastusta, siis sitä, että hyvä palaa aina takaisin.  Kun tekee tai puhuu hyvää, saa itselleen hyvää, vähintäänkin hyvän mielen.



Annoin taululle nimeksi ”Laulu avaruuden kaupungille”. Se on laulu, minun, meidän kaupungillemme. 

ps. Olen huomenna, tiistaina 5.3. Seinäjoella, Joupin Cittarissa esittelemässä yritystäni, kun Suomen yrittäjien Kasva Suomi - bussikeirtue kaartaa Seinäjoelle. 

30.-31. olen tauluineni Seinäjoen Pytinkimessuilla

Keinuva kelkka


Postaus tehty yhteistyössä
esla:n kanssa. 
Sain alennusta keinutuolista 
somenäkyvyyttä vastaan.







Se taisi olla pääsiäisen aikaan, kevättalvinen ilta, kun piirtelin keittiön pöydän ääressä. Äitini tuli kysymään, että lähtisinkö käymään hänen kanssaan kirkossa. Hän käski pukemaan lämpimästi. Hän käveli autokatokseen ja otti esille punaisen eslan potkukelkan ja pyysi minua istumaan sen kyytiin. En enää muista, oliko jokin syy, että menimme kahden, mutta sen muistan, että se oli harvinaista. Olin vuotta nuoremman siskoni kanssa aina kahdestaan, joten hän saattoi olla sairaana tai jotain, kun edes hän ei ollut mukana. Oli mukavaa päästä istumaan potkukelkan kyytiin, mutta se melkein nolotti, sillä olin mielestäni jo niin iso tyttö, ekaluokkalainen. Olinhan jo neljän nuoremman sisaruksen isosisko, joten potkukelkassakin oli tavallisesti muita istujia ennen minua. Menomatkalla poikkesimme Seutuun, eli S-kauppaan, ostamaan minulle rasiallisen kinuskirakeita. Mikä sen askin nimi olikaan, missä pelle heittelee palloja siinä kannessa?  Vain minulle! Kaupan jälkeen kävelin, sillä kirkonmäki oli jyrkkä potkuteltavaksi lastin kanssa. Perillä laitoimme potkukelkan oven sivulle. Jotkut muutkin olivat tulleet potkutellen, sillä oven vieressä oli useampi potkukelkka. 








Muutimme Oulusta eteläpohjanmaalle noin 15 vuotta sitten. Ihan ensiviikkojen muistoja täältä on, kun ajelimme Keskisen kyläkaupalta Seinäjoelle päin. Koura niminen kylä herätti hilpeyttä. Kouran tien varressa oleva iso potkukelkka näytti hyväntuuliselta. Mieheni kertoi ylpeänä, että kaikki Suomen potkukelkat tulevat täältä. Esla sijaitsee Nurmossa (eli nykyisi Seinäjoella). Olisipa mielenkiintoista käydä joskus tutustumassa tehtaaseen, sanoin. 





Viime kesänä Porin asuntomesujen Kastellin talon edessä oli ensinäkemältä iloinen rivi potkukelkkoja, mitä hullua?  Kun katsoimme Riike- design:n Riitan kanssa niitä tarkemmin, huomasimme niiden olevan keinuvia kelkkoja, ihanaa! Tietysti testasimme joka väriä. Minä, joka pidän itseäni keinuasiantuntijana, annoin tuomioni: Istuttavuus huippuluokkaa, keinuttavuus sopiva, koko ihanan siro, muotoilu kaunis tai pikemminkin leikkisä. Sillä keinut ovat ihan potkulelkan näköisiä. Huippu tuote! 

Juttelimme messuilla eslan toimitusjohtajan, Mikan kanssa. Kerroimme, että olemme eslan kotiseudun bloggareita. Hän kutsui meidät kylään eslan tehtaaseen. Toteutimme kyläilyn SO-bloggareiden kanssa nyt helmikuun taitteessa.  






Vastamaalatut






esla, eli E. S. Lahtinen on peräti 91 vuotias yritys.  Vaikka joka talosta löytynee vähintään yksi esla: n potkuri, niin yhä tarvitaan lisää. Potkukelkkojen ja keinujen lisäksi heillä tehdään rollaattoreja, potkulautoa ja potkupyöriä.





Minä, keinuhullu, halusin välttämättä keinun. En tokikaan ole luopumassa rakkaasta keltaisesta keinutuolistani, mutta tarvitsen oman keinun pihakuistille. Talvisaikaan se saa keinuttaa minua saunamökissämme. Eslan keinu on siis käsitelty niin, että se sopii pihalle. Keinuni väriksi valitsin mustan.  Voin nyt potkukelkkailla vuoden ympäri. 





Keinu kävi testissä myös modernimmassa kodissa. Hyvin sopi sinnekin kotiin.



Meidän saunamökin sävyihin musta keinu tuo mukavasti kontrastia.


...en ole ainut, joka tykkää keinua

Onko sinulla muistoja potkukelkkailusta?










Mennyttä ja tulevaa

Kirjoitan tätä nyt yöllä. Minua jännittää ja sammalla olen ihan innoissani. Meille on tulossa viikoksi vieraita Italiasta. Heidän piti tulla jo monta tuntia sitten, mutta lumimyräkkä myöhästytti lentoja. Parin tunnin päästä he ovat meillä ja kieleni on solmussa. Latasin juuri kännykkääni kääntäjä apin ( se johon puhutaan ja se kääntää puhumalla ), joten voin ainakin koettaa olla paremmin mukana keskusteluissa. 


Ensimmäiset 2019 vuoden taulut alkavat valmistua.




Tässä valvoessani aloin miettimään mennyttä vuotta ja tämän uuden vuoden suunnitelmia. Kun mietin viime vuotta, tulee ensimmäisenä mieleen, että se oli vauvavuosi. Olemme ihmetelleet ja hoitaneet pientä poikaa porukalla. Hän on onneksi ollut tyytyväinen ja mukautuvainen vauva. Hän on perinyt vanhemmiltaan loistavat unen lahjat, vain muutama hankalampi nuhainen yö on hänen elämänsä aikana ollut. Hänen kanssaan on ollut helppo elää ja mennä. Hän on ehtinyt reissata vauva-aikanaan ympäri Suomea sekä Turkissa ja Espanjassakin.










Tänä vuonna selvisi meille yksi merkittävä asia. Saimme tiedon, että nämä kaksi ovat identtisiä. Synnytyssairaalassa meille sanottiin, etteivät he ole. Kun he olivat vauvoja ja katselin heitä, ajattelin, että heidän täytyy olla identtiset, koska ovat niin saman näköisiä. Pyysin heidän papereitaan ja lausuntoa sairaalalta, että ovatko identtisiä.  Sieltä vastattiin, etteivät ole. He kun olivat omissa pusseissaan ja vaikka heillä oli yhteinen istukka, niin epäilivät, että se on vain kasvanut yhteen. Tämä asia on vaivannut minua kaikki nämä vuodet.  En muka ole raaskinut maksaa 300e:a sen selvittämiseksi, mutta nyt teetin dna testit ja vastaus tuli. Se tuntui jostain syystä merkittävältä, vaikkei se mitään meidän elämässä muuta.



Tämä alkanut vuosi on vielä hämärän peitossa, vaikka meillä onkin suunnitelmia ja haaveita sitä varten. Toivomme niiden toteutuvan ainakin pääosin. Toivon voivani maalata ja olen onnellinen, että minulta on tilattu tauluja, joten näyttää, että saan tänäkin vuonna tehdä työtä, jota rakastan. Toivoisin, että ehtisin myös maalata tauluja verkkokauppaani, mutta se saataa jäädä toiveeksi, sillä tilaustaulut vievät aikaa. Myös pieni, utelias poika pitää huolen, ettei äiti päivisin maalaa, varsinkin näin joululoman jälkeen, hän on hämmentynyt hiljaisuudesta, mikä me kaksi saadaan aikaan verrattuna siihen, kun olemme 12 hengen voimin kotosalla. Äitiyslomani on loppunut, mutten en aio pitkään aikaan vielä viedä häntä hoitoon. Maalaan sen verran, kun pystyn. Joitakin päivämääriä minulla on sovittuna taide-elämälleni. Maaliskuun viimeinen viikonloppu olen tauluineni Seinäjoen Pytinkimessuilla. Huhtikuussa taidettani voi nähdä Vaasan kirjastolla. Edelleen näyttelyni Seinäjoen Terveystalolla jatkuu ja ensi viikolla käyn vaihtamassa sinne uusia tauluja. Syksyn merkittävin työjuttuni on Habitre, johon osallistun jälleen. Jotain muutakin on suunnitteilla, mutta varmistamatta. 
.





Tämä vuosi taitaa olla perheessämme juhlava, sillä jos esikoisemme selättää yo-kirjoitukset ja poikamme riparitentit, saamme leipoa kakkuja ja poimia kukkia. Meillä on toteutumassa myös yhteinen pitkäaikainen matkahaave, josta kerron tuonnempana enemmän.






Onnellista vuotta 2019 toivottaa Virpi