Sohvan nurkasta synnytysmietteitä



Terveisiä sohvan nurkasta. Olen viettänyt elämääni täällä nyt pian neljä viikkoa. Olen nuuskinut vauvaa ja imettänyt. Juuri muuta en ole sitten tehnytkään (paitsi leiponut vähän). Olen tuntenut valtavaa kiitollisuutta tästä utuisesta, pysähtyneestä vauva-arjesta. Vauva on enimmäkseen tyytyväinen. Ainakin toistaiseksi hän syö hyvin ja nukkuu tukevasti. Öisin toki heräilee syömään, mutta jatkaa uniaan sen jälkeen. Meillä on ollut myös aikojen saatossa toisenlaisiakin vauva-aikoja, joten ymmärrän olla kiitollinen yöunista. Päivisin on ihan erilailla virtaa nukutun kuin valvotun yön jälkeen.

 
Sohvan nurkassa olen miettinyt synnytystäkin. Kuten useamman kerran taisin blogissanikin mainita, jännitin sitä aika lailla. Minulla on monenlaisia synnytyskokemuksia, mutta kaikki kuitenkin ovat menneet aika hyvin. Ainakin olen ollut joka kerta valtavan tyytyväinen lopputulokseen. Jos synnytyksessä on ollut kamalia hetkiä, niin ne ovat äkkiä unohtuneet, kun vauva on kainalossa. Pelottavilla synnytysmuistoilla on kuitenkin tapana aktivoitua, kun uusi synnytys on edessä. Siksi kävin juttelemassa pelkopolilla synnytyksestä etukäteen. Se käynti jätti minulle rauhallisen mielen. Pelkopolin kätilö oli lämpimän ja asiantuntevan oloinen. Ehkä ne kaksi ominaisuutta ovat tärkeimmät kätilön ominaisuudet myös synnytyksessä. Toivoin mielessäni häntä tai jotain yhtä lämpimän oloista ihmistä synnytykseeni. Monenlaisia kohtaamisia ja kokemuksia on myös kätilöistä eri synnytyksissä. Enimmäkseen minulla on tosi hyviä kokemuksia, mutta jokunen töksäyttävä kommentti on saanut synnytyksen herkkyydessä keskimääräistä isommat mittasuhteet.






Kun supistukset alkoivat sunnuntaiaamuna 25.3. jännitin kuitenkin aika lailla. Sain kyyneleet silmiini, kun vastaani tuli kätilö, jonka tunnen jotenkin etukäteen. Sen verran tunnen, että minulle tuli lämmin olo hänestä. Hänen lisäkseen synnytykseen tuli mukaan mukava opiskelija.
Tulin synnytyssaliin klo 8.40 ja vauva syntyi 11.30, eli synnytys oli aika nopea. Koin sen myös helpoksi, rauhalliseksi ja  jotenkin kauniiksi. Sain kivunlievitystä, kuten toivoin. Hämmästelimme puolisoni kanssa lääketiedettä. Tiesin, että kaikkein rajuimmat supistukset ovat meneillään, mutta minä vain nukuin. Sain nukkua tunnin verran ja ehkä siksi minulla oli hyvät voimat ponnistukseen. Onneksi puudute vaikutti vähän vielä ponnistusvaiheessa, joten koin senkin helpommaksi kuin olen milloinkaan aiemmin kokenut. Hyvään synnytyskokemukseen vaikutti ehdottomasti myös kätilön lempeä itsevarmuus ja kannustavuus. Opiskelijakin oli tehtävässään tosi ammattitaitoisen oloinen. Hänestä tulee ehdottomasti hyvä kätilö. Synnytyksen jälkeen minulla oli oikein energinen olo. Olen toipunut synnytyksestä ja raskaudesta hyvin. Olen nauttinut vaunulenkeistä aurinkoisessa säässä, vaikka kotitiemme on järkyttävän huonossa kunnossa.

Kai mitään niin suurta ei ihminen voi kokea, kuin oman vauvan syntymän, elämän ihmeen. Olen saanut kokea sen monta kertaa, mutta sen hohto ei ole siitä yhtään himmennyt. Ehkä se on jopa voimakkaampi joka kerta. Synnytyksen jälkeen sain vauvan rinnalleni ja olin täynnä rakkautta! Tykkäsin, kun tällä kertaa ei ollutkaan mikään kiire punnitsemaan ja mittaamaan. Aiemmilla kerroilla vauvan on ollut sylissä vain hetken, kunnes se on pesty, punnittu ja kapaloitu ja tuotu vasta sitten imetettäväksi. Nyt vauva sai olla ihokontaktissa ensimmäiset päivät koko ajan. Vierihoito-osatollakin oli vallalla vauvamyönteisyys. Se on hyvä juttu.




Imetystä tuetaan osastolla kaikin keinoin. Olen itse ehdottoman imetysmyönteinen, mutta minua jotenkin huvitti, kun seinät oli lähes vuorattu imetykseen hyödyistä kertovilla julisteilla. Mietin, että onko oikeasti imetysmyönteisyys katoamassa vai lopahtaako osalla äideistä imetys jos se ei heti suju, vai mikä on syynä, että imetyksestä on tehty sairaalassa niin iso juttu. Vauvoja ei kapaloitu tällä kertaa ollenkaan, vaan ne ovat koko ajan vaippasillaan äidin paidan alla. Tykkäsin siitä. Ajattelin, että olen siellä niillä töin, että imetän. Ja minähän imetin. Imetin väsymykseen asti. Valvoin lähes koko yön ja lähes koko toisenkin yön. Lisämaitoa pyysin kerran ja sain antaa pienet huikat. Aiemmilla kerroilla usein vauva on otettu eka yönä yhdeksi syöttöväliksi hoitajien hoiviin, jotta äiti on saanut nukkua. Olen kokenut sen erittäin hyväksi silloin, kun meillä on ollut kotona muitakin pieniä ja yöunet ovat saattaneet olla huonoja jo etukäteen. Nyt tiesin, etteivät sairaalassa ota vauvaa hoitajien hoiviin, kuin äärimmäisessä tilanteessa. Ajattelin myös että jaksan, sillä meillä on nyt erilainen tilanne kotona, kun kuopus on jo viisi vuotta. Tiesin että minulla on hyvä mahdollisuus kotona päiväuniin. Olin kuitenkin kotia lähtiessä melkoisen väsynyt. Maito kuitenkin nousi nopeammin, kuin aiemmilla kerroilla, joten kyllä siitä on hyötyä, että vauva on hyvin lähellä äitiä alkuhetkensä. Vauva aloittaa yhä yönsä vatsani päällä ja kun on syvässä unessa siirrän hänet viereeni.



Mietin kuitenkin, että onko vauvamyönteisyys ajanut vähän liikaakin äitimyönteisyyden ohi?  Olisikohan tässäkin jokin keskitie hyväksi? Pieni pätkä unta tekisi äidin toipumiselle hyvää, luulisin. Olen synnyttänyt eka kerran lähes 18 vuotta sitten, joten olen ehtinyt nähdä muutamia aaltoja näissäkin jutuissa. Aina kunakin aikana ajatellaan olevan ehdottoman oikeassa, kunnes tulee jokin toinen suuntaus. esim. ensimmäisen lapsen imetyksestä neuvottiin sairaalassa, että imetät molemmista rinnoista lapsen täyteen ja pidät sitten neljän tunnin tauon. Tein niin kuin käskettiin ja vauva oppi sen tahdin. Seuraavan vauvan sain reilun vuoden päästä, niin oli jo muuttunut neuvot lapsen tahtiseksi imetykseksi.


Osaston henkilökunta oli oikein mukavaa, joten hyvä minun oli siellä olla. Sain onnekseni olla huoneessani yksin, joten ei tarvinnut stressata sitä, että vauva kähisee yöllä. Useinhan se on niin, että jos oma vauva sattuu nukkumaan, niin naapurin ei ja päinvastoin. Oli myös helppo pyytää koko perhe katsomaan vauvaa, kun ei tarvinnut orjailla naapuria. Perhe viipyikin molempina iltoina hyvän aikaa vauvaa ihaillen. 

Sohvan nurkassa olen suunnitellut syömingit ristiäisiin, varannut ristiäistilan ja papin. Jonkin verran olemme jo leiponeet pakastimeen. Tänään ajattelimme leipoa Charlottea.



Sellainen voima

 


 
En osannut arvata edellistä postausta kirjottaessani, että jo seuraavana päivänä saisin pikku-ipanan syliini. Ajattelin mustarastaan tulevan ikkunamme taa kertomaan keväästä. Ehkä se tulikin ilmoittamaan kevätpojasta.

Hän syntyi puolen päivän aikaan, sunnuntaipoika. Sisarukset saapuivat illalla häntä katsomaan. Käytävältä kuului puheen pulputus, mutta kun he astuivat huoneeseen, hiljenivät kaikki hetkeksi. Kohta kuului yhdeksänpäisestä kuorosta oooooiiiiii, kun vauva käytti pienen hetken silmiään auki.

Vauvan näkeminen nostatti liikutuksen kyyneleet perheen neljän vanhimman lapsen silmiin. Minunkin silmäni kostuivat, kun ajattelin, että tällainen voima on vauvoilla! 5-vuotias kuopuskin (tai nyt perheemme toiseksi nuorin) kyynelehti, mutta hänen kyyneleittensä syy oli äidinikävä. Hän mietti, miten pärjää kaksi yötä, kun äiti on sairaalassa. Ikävä unohtui kylläkin saman tien, kun hän sai nuoremmuuttaan aloittaa vauvan sylittelykierroksen. Hän suukotti hellästi vauvan päälakea ja sanoi hänen olevan 
söpö.
 
 
 

 
 


Me tutkimme yhdessä pienokaisen kasvoja. Näimme hänessä joitain tuttuja piirteitä ja jotain ihan omanlaistaan. Huomasin, miten Iiriksen hymy syveni, kun hän sai kuulla tulokkaan muistuttavan häntä vauvana. Muutkin toivoivat kuulevansa samaa. Minä näin hänessä sukuni näköä, ehkä eniten pikkuveljeni Sampon piirteitä. Ei haittaisi, vaikka hän perisi veljeni leppoisasta luonteestakin jotain. Muistan lapsuudesta, miten isäni veljet usein kyselivät sukunäön perään, kun perheeseemme syntyi vauva. Kysyivät, että onko vauvalla Ylikuljusten pottunokka. Jos oli, niin olivat ylpeitä, vaikkei kai kukaan suvun nokkaa ole kauniiksi sanonut, mutta hyvin se on tehtävässään palvellut.

Vauvassa on vetovoimaa. Jokin aika sitten valittelin ystävilleni, että minulla on vähän surullinen olo, kun nykyisin vanhimmat lapset linnoittautuvat huoneisiinsa, kun ihan vasta kaikki viihtyivät yhdessä olohuoneessamme. Nyt huomaan, että tämä ongelma näyttää hetkeksi poistuneen. Kaikki ovat kerääntyneet olohuoneeseen ihmettelemään vauvaa. Sellainen voima on vauvoilla! Hän kiertää sylistä syliin. Se on hellyttävää, mutta minua vähän rasittaakin, kun sisarukset melkein kellottavat, ettei kukaan pidä vauvaa pidempään kuin toinen. Mietin, että stressaantuukohan vauva, vaikka hän näyttää ihan levolliselta. Jokainen haluaa luoda suhteen tähän uuteen merkittävään perheenjäseneen.
 
 
 
 
 
 
 


 
Kun vauva jonain yönä itkee ja kässehtii pitkään, väsyttää, ja ajatukset käyvät tahmeiksi. Mietin, onko hänellä maha kipeä vai röyhtäys tuloillaan. Syyllistän varalta itseäni jonkun syömisen suhteen, joka voisi vatsanpuruja aiheuttaa. Kun hän vihdoin nukahtaa ja väläyttää hymyn unissaan, minun sisälläni syttyy aurinko. Aikamoinen voima on pienellä hymyllä.
Kun joku lapsistamme kiukuttelee tai näyttää olevan mieli matalalla, pyydän vaivihkaa, että voisitko pitää vauvaa hetken, kun syön tai laitan pyykkikoneen pyörimään. Huomaan, miten sylittelijän ilme pehmenee. Hän alkaa nuuskia vauvaa, puhua lempeään sävyyn. Paha mieli sulaa pois. Sellainenkin voima on vauvoilla!
 







+åp'