#blogi

#Visitraahe

Minä pakkasin auton täyteen kasseja ja nyssyköitä ja lapsia. En minä yksin pakannut, vaan aika monta kantajaa oli kanssani. Mieheni oli osan porukan kanssa Prahassa, joten päätin keksiä jotain kivaa tekemistä toisillekkin. Päätin viedä vauvan eka kertaa vierailulle mummolaan. Lähtötohinoissa ehdin katua muutamaan kertaan matkustusaikeitamme, sillä yhdellä oli lompakko hukassa ja toisella siivousinto. Päätin, kuten tapanani on, että koti siivotaan jonkinlaiseen kuosiin, jotta takaisin olisi kivempi tulla.

Ajelimme auringonlaskun aikaan leppoisassa kesäillassa tai siltä se näytti, muttei tuntunut, sillä lähtöhässäkässä myrkyttynyt ilmapiiri jatkui vielä tovin matkaa. Onneksi vauva kuitenkin oli tyytyväinen. Hymyjä alkoi tulla vasta, kun päätimme kuunnella cd:ltä tarinan Risto Räppääjästä ja Kuuluisasta Kamillasta. Ne tarinat uppoavat minuun yhtä tehokkaasti, kuin lapsiin.

Seuraavana päivänä heräsin 7.30. Oli herättävä, kun vauvakin heräsi, vaikka tavallisesti hän nukkuu aamulla pitkään. Vauva herätti muutkin ja olimme lenkillä ja leikkipuistossa jo kahdeksan aikaan aamulla. Tunsin itseni oikein tehokkaaksi äidiksi! Minua, aamu-unista, ei väsyttänyt yhtään, sillä aurinko paistoi lämpimästi jo näin aikaisin aamulla. Ihan kun olisimme olleet Espanjassa tai muussa aurinkomaassa.


Päivällä minä lähdin vauvan kanssa tapaamaan rakkaita serkkujani. Viivyin sillä keikalla monta tuntia. Lapset jäivät siksi aikaa mummon ja papan hoiviin. Myöhään illalla, kun sain osan lapsista unille, lähdin isoimpien ja pienimpien kanssa merenrannalle auringonlaskua katsomaan.
Veljeni oli meidän kanssamme auringonlaskuajelulla kameransa kanssa (lopussa linkki hänen videoihinsa). Mikonkari on ranta, jota maalaan jokaiseen merenrantatauluuni. Se on erittäin kaunis paikka, joka säällä erilainen, kaikkein kaunein auringonlaskun aikaan.










Tämä laulu soi mielessäni tänään ja monta päivää sen jälkeen:

"Murheesi suista, ilmasta puista
soi riemuvirsi tuoksuu jo maa.
Kas virta vielä, tanssiipi tiellä,
päin merta mennen noin vaahtoaa.
Nyt rinta raukka riemusta lyö,
 jäi kauas taakse talvemme yö.
Murheesi suista ilmasta puista
soi riemuvirsi, tuoksuu jo maa.

Muistoissa mulla, myös ehkä sulla,
lie musta häivä, kaik unholaan!
Loukkoon jo huolet, pois varjopuolet,
aurinko armas luo loistoaan.
Nuoruutta soipi viidat ja haat,
nuoruutta niistä itsekin saat.
Siis riemumiellä, laula sä siellä
nuoruus on suurin lahjoista maan."


Seuraava päivä oli mukava kulttuuripäivä Raahessa. Oppaanamme toimi Raaheaktivisti Heimo.
Kierros alkoi aamulla kaikkein merkittävimmästä paikasta, Pattijoen Kierrätyskeskuksesta. Teimme löytöjä, kuten tapanamme on. Pari R-Collectionin hupparia, vauvan pipo, Kaustisen soitineverstaan kannel, Aku-Ankkoja... Harmittavasti Kiekkarissa ei ollut pankkikorttimaksumahdollisuutta, vaikka tänä päivänä siihen olisi useita käteviä ja edullisia ratkaisuja siihen, esim. izettle. Onneksi yhden pikkutyttömme lompakosta löytyi käteistä, saimme ostokset mukaamme.




Seuraavaksi ajelimme museorantaan piknikille. Eväät maistuivat, aurinko paistoi ihanasti ja lokit kirkuivat. Heimo vei meidät vanhan Raahen kävelykierrokselle. Tutustuimme mm. Langin kauppahuoneeseen, Pekka-patsaaseen ja siihen maailman pisimpään seinään, joka on saanut runsaasti mediajulkisuuttakin. Kierros päättyi museorannan leikkipuistoon ja itse merimuseoon.



Ehkä maailman pisin seinä.






Se on museoksi yllättävänkin kiinnostava. Tai ehkä kaikki museot ovat kiinnostavia, jos niistä kerrotaan tarinoita ja muita mielenkiintoisia juttuja. Tässä museossa olen vieraillut monta kertaa lapsena. Aika monta kevään luokkaretkeä suuntautui merimuseoon. Niistä vierailuista mieleeni on jäänyt pieni sikiö, joka on pullossa. Samanlaisissa muissa pulloissa on käärmeitä. Se pieni ihmisen alku pullossa järkytti lapsena ja yhä. Meidän lasten mielestä se oli myös kaikkein kiinnostavin, mutta surullisin juttu. Meidän lapset jäivät kyselemään pitkään siitä mutta myös kiinalaisen naisen pikkuisesta puukengästä. Museon päätähti on aiemmin ollut maailman vanhin sukelluspuku. Se harmiksemme ei majaillut enää tuossa museossa, vaan on siirretty johonkin toiseen. Tykkään päteä ja täällä Raahessa se onnistui aika sujuvasti. Lapset olivat vastaanottavaisella tuulella. Katselivat kiinnostuneina nähtävyyksiä ja kuuntelivat, kun kerroin ja kyselivät melko monta lisäkysymystä vielä kotimatkallakin. Nuorena ajattelin Raahen olevan ankeahko pikkukaupunki, mutta iän ja muualla asuttujen vuosien myötä sen arvo on mielessäni noussut aika korkealle. Se näyttäytyy nyt sympaattisena pikku merenrantakaupunkina. Kaupunkimarkkinointikin on onnistunut tekemään kaupungin kiinnostavammaksi.







Illalla ajelimme kotiin. Tällä kertaa matka sujui ongelmitta, vaikka vanhimmat lapset, joista on eniten apua, tulivat toisella kyydillä vasta seuraavana päivänä. Yöllä kotiutuivat Prahanmatkalaisetkin. Heillä oli ollut oikein mukava reissu. Siellä ei silti ollut ollut yhtään lämpimämpää kuin Suomessakaan. Näin ihanan lämmintä toukokuuta en muista ennen eläneeni.

Tässä linkin Heimon #visistraahe videoihin :
Auringonlaskun aikaan
Kaupunkiretkellä Raahessa
Ylen juttu maailman pisimmästä seinästä


Juhlapäivä

Poika sai kasteen ja nimen. Me saimme ihanan juhlan. Saimme sukua ja  ystäviä vieraiksi.





Isosiko sai kuivata pienokaisen pään.


 Nimi meillä on ollut jo 12 vuotta listalla ykkösvaihtoehtona poikavauvalle. Useampaan kertaan silti vielä mietimme, että tuleeko hänestä Aatos vai joku muu. Aina tulimme kuitenkin siihen tulokseen, että se hän on. Ajattelimme, että on kiva, jos nimi sointuu toisen poikamme, Peruksen nimeen. Aatos on myös pehmeä ja hyväntuulinen nimi. Se tarkoittaa Ylevää ajatusta. Olkoot kantajansa ajatukset yleviä:). Tässä kohden poikkeus vahvistakoon säännön, Aatos ei varsinaisesti ole luontonimi.  Petrustakaan ei yleensä luontonimeksi lasketa, vaikka se tarkoittaa kalliota. Henrik on isäni kolmas nimi, joten hän sai sen siksi. Minä näen vauvan silmissä isäni katsetta.


Kastetilaisuus oli perinteinen:  Laulu alussa ja lopussa, papin puhe ja kaste siinä välissä. Kun lapsi oli kastettu ja kynttilä sytytetty neljä nuorinta tyttöämme lauloivat tämän kauniin laulun:

"Lapsen tie on aamun tie,
aurinko loistaa sen yllä.
Minne se kulkee, minne se vie?
Outo se vielä on kyllä.
Kukkien valkoiset tähdet,
hauraat siniset kellot,
laihoa tuoksuvat pellot
kysyvät: minne lähdet?

Lähden matkalle vaikka en
tiestäni mitään tiedä.
Kuljen rinnalla enkelten,
joilta ei valoa viedä.
Vaikka en tunnekaan matkaa,
keväästä riennän kesään
niin kuin lintunen pesään
lentää ja lentoaan jatkaa.

Paimen tielleni annetaan,
hän minut tuntee ja johtaa.
Aamu tuo iloa tullessaan,
kauas sen valkeus hohtaa.
Elämä, sana niin suuri
vielä on käsittämättä.
Monta rakasta kättä
lähellä nyt on juuri."

Niilo Rauhala

Vauva oli ristiäistilaisuuden rauhallinen, mutta sen jälkeen välillä kitisi ja välillä nukkui. Nuhainenkin hän oli. Sai ikävästi ensimmäisen nuhansa ristiäisiä edeltävänä yönä. Emme mieheni kanssa nukkuneet juuri lainkaan, sillä vauva oli niin tukkoisen oloinen.

Rakastan järjestää juhlia. Näitäkin ristiäisiä aloin miettiä jo heti, kun tiesin odottavani vauvaa. Ristiäisjuhla on kuitenkin sellainen, että niiden valmistelun helppous tai vaikeus on aika paljon vauvasta kiinni. Siksi olen pyrkinyt tekemään ristiäisistä aina mahdollisimman stressittömät. Tällä kertaa ristiäistilaksi valitsimme  mml:n Perhetalo Kivirikon. Se on Seinäjoen musiikkiopiston pihapiirissä. Miljöö on vanha ja kaunis ja perhetalo itsessään myös. Olen erityisen ihastunut sen verantaan, johon mahtuu todella iso pöytä. Sellaisen veranta olisi ihana omassa kodissakin. Ristiäisten järjestämisessä siellä oli hyvää se, ettei tarvinnut puunata koti niin perusteellisesti. Jos juhlat olisivat olleet kotona, olisin koko ajan huomannut lisää luututtavaa. Tila on myös sopivan iso, joten kaikille löytyi istuimet, ei ollut kuuma ja lapsille oli tekemistä, sillä siellä on paljon leluja. Keittiö on ihan toimiva tämän kokoiselle porukalle (n. 40 henkeä) ja asioita riitti. Vähän enemmänkin olisi porukkaa mahtunut. Tykkään tuosta tilasta myös siksi, että sinne saa tuoda itse leivonnaiset. Monissa tiloissa on sääntö, että leivonnaiset pitää ottaa talon puolesta. Minusta juhlien järjestämisen kivoin osuus on se, että saa suunnitella hyvät syömingit. Toisaalta on oma vaivansa kantaa kaikki kakut ehjänä sinne. On myös haastavaa muistaa, mitä kaikkea pitää ottaa mukaan ( kastemalja, kasteliina, kukat, laulujen sanat jne) Otimme jopa sähköpianon mukaan laulujen säestystä varten. Vauvan syöttäminen ei tuolla ollut ihan vaivatonta. Vauva söikin vain pieniä huikkia ja tankkasi sitten kunnolla, kun pääsimme kotiin ja omaan sänkyyn.




Minä en osaa tehdä kauniin tasalaatuisia kakkuja, mutta ihan hyvän makuisia osaan ja tykkään leipoa. Oli mukavaa, kun minun ei tarvinnut leipoa näihin juhliin yksin. Yksi ystäväni teki pikkuleivät, toinen sämpylät, kolmas minttusuklaisen ristiäiskakun ja kolmas kinuski-lakkakakun niistä lakoista, joita vauvan sisarukset viime kesänä poimivat. Jokainen sisarus sai leipoa ristiäisiin oman bravuurinsa. Monen kanssa minä olin apuna. Vanhin leipoi juustokinkkusarvet, toisiksi vanhin bebeleivokset.  Vauvan velipoika teki Apteekkarin salmiakkihyytelökakun, pari siskoa salmiakki- ja minttumarengit, kaksi siskoa kinuskineliöt ja pari siskoa salamirullat. Minä leivoin itsekseni appelsiinihyytelökakun. Ruokana meillä oli helppo, mutta yllättävän hyvä Feelian lohikeitto. Keiton kanssa oli tarjolla sämpylöitä ja ruisleipää sekä leivän päällisiä.
Yksi ihana ystäväni tarjoutui juhliin avuksi keittiölle. Keittiön puolella puuhasteli myös isotäti. Olin erittäin tyytyväinen siihen, että ehdin jututtaa juhlissa vieraitakin, vaikka vielä enemmänkin olisin halunnut jututtaa.




Appelsiinihyytelökakku ja salmiakkihyytelökakku
 
 

Ristiäisleivonnaisten ja koristelujen väiksi valitsimme perinteiseen tyyliin hempeitä sinen sävyjä. Olen suurpiirteinen ihminen, mutta huvituksekseni huomasin kiertäväni kaikki Seinäjoen kaupat etsien oikean sävyistä ristiäismekon rusettia. Löytyihän se, vaikkei ihan täydellisen oikeana värinä:). Se löytyi lopulta Halpahallista ja oli ehkä edullisin vaihtoehto.



 

 

 



Ostin tällaisen ihanan pupun Nenni and friendsiltä vauvallemme ristiäisten kunniaksi. Satuin näkemään näitä facebookkia selatessani. Pysähdyin ihastelemaan. Olin ihan mykistynyt, miten hellyttäviä pupuja ja karhuja Nenni and friendsillä on. Nämä on tehty paperimassasta. Kun viestittelin näiden tekijän, Jennin kanssa, sain hämmästyksekseni kuulla, että hän on myös Seinäjokinen. Niimpä minun oli helppo hakea pupu ja tavata samalla itse taiteilija. Sovimme samalla yhteistyöstä, josta kerron tuonnempana.



Nyt opettelemme kutsumaan hätä nimellä.
(Tuttiketju MyLo:lta)


 




Sohvan nurkasta synnytysmietteitä



Terveisiä sohvan nurkasta. Olen viettänyt elämääni täällä nyt pian neljä viikkoa. Olen nuuskinut vauvaa ja imettänyt. Juuri muuta en ole sitten tehnytkään (paitsi leiponut vähän). Olen tuntenut valtavaa kiitollisuutta tästä utuisesta, pysähtyneestä vauva-arjesta. Vauva on enimmäkseen tyytyväinen. Ainakin toistaiseksi hän syö hyvin ja nukkuu tukevasti. Öisin toki heräilee syömään, mutta jatkaa uniaan sen jälkeen. Meillä on ollut myös aikojen saatossa toisenlaisiakin vauva-aikoja, joten ymmärrän olla kiitollinen yöunista. Päivisin on ihan erilailla virtaa nukutun kuin valvotun yön jälkeen.

 
Sohvan nurkassa olen miettinyt synnytystäkin. Kuten useamman kerran taisin blogissanikin mainita, jännitin sitä aika lailla. Minulla on monenlaisia synnytyskokemuksia, mutta kaikki kuitenkin ovat menneet aika hyvin. Ainakin olen ollut joka kerta valtavan tyytyväinen lopputulokseen. Jos synnytyksessä on ollut kamalia hetkiä, niin ne ovat äkkiä unohtuneet, kun vauva on kainalossa. Pelottavilla synnytysmuistoilla on kuitenkin tapana aktivoitua, kun uusi synnytys on edessä. Siksi kävin juttelemassa pelkopolilla synnytyksestä etukäteen. Se käynti jätti minulle rauhallisen mielen. Pelkopolin kätilö oli lämpimän ja asiantuntevan oloinen. Ehkä ne kaksi ominaisuutta ovat tärkeimmät kätilön ominaisuudet myös synnytyksessä. Toivoin mielessäni häntä tai jotain yhtä lämpimän oloista ihmistä synnytykseeni. Monenlaisia kohtaamisia ja kokemuksia on myös kätilöistä eri synnytyksissä. Enimmäkseen minulla on tosi hyviä kokemuksia, mutta jokunen töksäyttävä kommentti on saanut synnytyksen herkkyydessä keskimääräistä isommat mittasuhteet.






Kun supistukset alkoivat sunnuntaiaamuna 25.3. jännitin kuitenkin aika lailla. Sain kyyneleet silmiini, kun vastaani tuli kätilö, jonka tunnen jotenkin etukäteen. Sen verran tunnen, että minulle tuli lämmin olo hänestä. Hänen lisäkseen synnytykseen tuli mukaan mukava opiskelija.
Tulin synnytyssaliin klo 8.40 ja vauva syntyi 11.30, eli synnytys oli aika nopea. Koin sen myös helpoksi, rauhalliseksi ja  jotenkin kauniiksi. Sain kivunlievitystä, kuten toivoin. Hämmästelimme puolisoni kanssa lääketiedettä. Tiesin, että kaikkein rajuimmat supistukset ovat meneillään, mutta minä vain nukuin. Sain nukkua tunnin verran ja ehkä siksi minulla oli hyvät voimat ponnistukseen. Onneksi puudute vaikutti vähän vielä ponnistusvaiheessa, joten koin senkin helpommaksi kuin olen milloinkaan aiemmin kokenut. Hyvään synnytyskokemukseen vaikutti ehdottomasti myös kätilön lempeä itsevarmuus ja kannustavuus. Opiskelijakin oli tehtävässään tosi ammattitaitoisen oloinen. Hänestä tulee ehdottomasti hyvä kätilö. Synnytyksen jälkeen minulla oli oikein energinen olo. Olen toipunut synnytyksestä ja raskaudesta hyvin. Olen nauttinut vaunulenkeistä aurinkoisessa säässä, vaikka kotitiemme on järkyttävän huonossa kunnossa.

Kai mitään niin suurta ei ihminen voi kokea, kuin oman vauvan syntymän, elämän ihmeen. Olen saanut kokea sen monta kertaa, mutta sen hohto ei ole siitä yhtään himmennyt. Ehkä se on jopa voimakkaampi joka kerta. Synnytyksen jälkeen sain vauvan rinnalleni ja olin täynnä rakkautta! Tykkäsin, kun tällä kertaa ei ollutkaan mikään kiire punnitsemaan ja mittaamaan. Aiemmilla kerroilla vauvan on ollut sylissä vain hetken, kunnes se on pesty, punnittu ja kapaloitu ja tuotu vasta sitten imetettäväksi. Nyt vauva sai olla ihokontaktissa ensimmäiset päivät koko ajan. Vierihoito-osatollakin oli vallalla vauvamyönteisyys. Se on hyvä juttu.




Imetystä tuetaan osastolla kaikin keinoin. Olen itse ehdottoman imetysmyönteinen, mutta minua jotenkin huvitti, kun seinät oli lähes vuorattu imetykseen hyödyistä kertovilla julisteilla. Mietin, että onko oikeasti imetysmyönteisyys katoamassa vai lopahtaako osalla äideistä imetys jos se ei heti suju, vai mikä on syynä, että imetyksestä on tehty sairaalassa niin iso juttu. Vauvoja ei kapaloitu tällä kertaa ollenkaan, vaan ne ovat koko ajan vaippasillaan äidin paidan alla. Tykkäsin siitä. Ajattelin, että olen siellä niillä töin, että imetän. Ja minähän imetin. Imetin väsymykseen asti. Valvoin lähes koko yön ja lähes koko toisenkin yön. Lisämaitoa pyysin kerran ja sain antaa pienet huikat. Aiemmilla kerroilla usein vauva on otettu eka yönä yhdeksi syöttöväliksi hoitajien hoiviin, jotta äiti on saanut nukkua. Olen kokenut sen erittäin hyväksi silloin, kun meillä on ollut kotona muitakin pieniä ja yöunet ovat saattaneet olla huonoja jo etukäteen. Nyt tiesin, etteivät sairaalassa ota vauvaa hoitajien hoiviin, kuin äärimmäisessä tilanteessa. Ajattelin myös että jaksan, sillä meillä on nyt erilainen tilanne kotona, kun kuopus on jo viisi vuotta. Tiesin että minulla on hyvä mahdollisuus kotona päiväuniin. Olin kuitenkin kotia lähtiessä melkoisen väsynyt. Maito kuitenkin nousi nopeammin, kuin aiemmilla kerroilla, joten kyllä siitä on hyötyä, että vauva on hyvin lähellä äitiä alkuhetkensä. Vauva aloittaa yhä yönsä vatsani päällä ja kun on syvässä unessa siirrän hänet viereeni.



Mietin kuitenkin, että onko vauvamyönteisyys ajanut vähän liikaakin äitimyönteisyyden ohi?  Olisikohan tässäkin jokin keskitie hyväksi? Pieni pätkä unta tekisi äidin toipumiselle hyvää, luulisin. Olen synnyttänyt eka kerran lähes 18 vuotta sitten, joten olen ehtinyt nähdä muutamia aaltoja näissäkin jutuissa. Aina kunakin aikana ajatellaan olevan ehdottoman oikeassa, kunnes tulee jokin toinen suuntaus. esim. ensimmäisen lapsen imetyksestä neuvottiin sairaalassa, että imetät molemmista rinnoista lapsen täyteen ja pidät sitten neljän tunnin tauon. Tein niin kuin käskettiin ja vauva oppi sen tahdin. Seuraavan vauvan sain reilun vuoden päästä, niin oli jo muuttunut neuvot lapsen tahtiseksi imetykseksi.


Osaston henkilökunta oli oikein mukavaa, joten hyvä minun oli siellä olla. Sain onnekseni olla huoneessani yksin, joten ei tarvinnut stressata sitä, että vauva kähisee yöllä. Useinhan se on niin, että jos oma vauva sattuu nukkumaan, niin naapurin ei ja päinvastoin. Oli myös helppo pyytää koko perhe katsomaan vauvaa, kun ei tarvinnut orjailla naapuria. Perhe viipyikin molempina iltoina hyvän aikaa vauvaa ihaillen. 

Sohvan nurkassa olen suunnitellut syömingit ristiäisiin, varannut ristiäistilan ja papin. Jonkin verran olemme jo leiponeet pakastimeen. Tänään ajattelimme leipoa Charlottea.



Sellainen voima

 


 
En osannut arvata edellistä postausta kirjottaessani, että jo seuraavana päivänä saisin pikku-ipanan syliini. Ajattelin mustarastaan tulevan ikkunamme taa kertomaan keväästä. Ehkä se tulikin ilmoittamaan kevätpojasta.

Hän syntyi puolen päivän aikaan, sunnuntaipoika. Sisarukset saapuivat illalla häntä katsomaan. Käytävältä kuului puheen pulputus, mutta kun he astuivat huoneeseen, hiljenivät kaikki hetkeksi. Kohta kuului yhdeksänpäisestä kuorosta oooooiiiiii, kun vauva käytti pienen hetken silmiään auki.

Vauvan näkeminen nostatti liikutuksen kyyneleet perheen neljän vanhimman lapsen silmiin. Minunkin silmäni kostuivat, kun ajattelin, että tällainen voima on vauvoilla! 5-vuotias kuopuskin (tai nyt perheemme toiseksi nuorin) kyynelehti, mutta hänen kyyneleittensä syy oli äidinikävä. Hän mietti, miten pärjää kaksi yötä, kun äiti on sairaalassa. Ikävä unohtui kylläkin saman tien, kun hän sai nuoremmuuttaan aloittaa vauvan sylittelykierroksen. Hän suukotti hellästi vauvan päälakea ja sanoi hänen olevan 
söpö.
 
 
 

 
 


Me tutkimme yhdessä pienokaisen kasvoja. Näimme hänessä joitain tuttuja piirteitä ja jotain ihan omanlaistaan. Huomasin, miten Iiriksen hymy syveni, kun hän sai kuulla tulokkaan muistuttavan häntä vauvana. Muutkin toivoivat kuulevansa samaa. Minä näin hänessä sukuni näköä, ehkä eniten pikkuveljeni Sampon piirteitä. Ei haittaisi, vaikka hän perisi veljeni leppoisasta luonteestakin jotain. Muistan lapsuudesta, miten isäni veljet usein kyselivät sukunäön perään, kun perheeseemme syntyi vauva. Kysyivät, että onko vauvalla Ylikuljusten pottunokka. Jos oli, niin olivat ylpeitä, vaikkei kai kukaan suvun nokkaa ole kauniiksi sanonut, mutta hyvin se on tehtävässään palvellut.

Vauvassa on vetovoimaa. Jokin aika sitten valittelin ystävilleni, että minulla on vähän surullinen olo, kun nykyisin vanhimmat lapset linnoittautuvat huoneisiinsa, kun ihan vasta kaikki viihtyivät yhdessä olohuoneessamme. Nyt huomaan, että tämä ongelma näyttää hetkeksi poistuneen. Kaikki ovat kerääntyneet olohuoneeseen ihmettelemään vauvaa. Sellainen voima on vauvoilla! Hän kiertää sylistä syliin. Se on hellyttävää, mutta minua vähän rasittaakin, kun sisarukset melkein kellottavat, ettei kukaan pidä vauvaa pidempään kuin toinen. Mietin, että stressaantuukohan vauva, vaikka hän näyttää ihan levolliselta. Jokainen haluaa luoda suhteen tähän uuteen merkittävään perheenjäseneen.
 
 
 
 
 
 
 


 
Kun vauva jonain yönä itkee ja kässehtii pitkään, väsyttää, ja ajatukset käyvät tahmeiksi. Mietin, onko hänellä maha kipeä vai röyhtäys tuloillaan. Syyllistän varalta itseäni jonkun syömisen suhteen, joka voisi vatsanpuruja aiheuttaa. Kun hän vihdoin nukahtaa ja väläyttää hymyn unissaan, minun sisälläni syttyy aurinko. Aikamoinen voima on pienellä hymyllä.
Kun joku lapsistamme kiukuttelee tai näyttää olevan mieli matalalla, pyydän vaivihkaa, että voisitko pitää vauvaa hetken, kun syön tai laitan pyykkikoneen pyörimään. Huomaan, miten sylittelijän ilme pehmenee. Hän alkaa nuuskia vauvaa, puhua lempeään sävyyn. Paha mieli sulaa pois. Sellainenkin voima on vauvoilla!
 







+åp' 


 

Oran kanttarellit ja muita auringonkeltaisia hetkiä




























Katsoin ikkunasta ja mitä näinkään: Mustarastaan! Mikä valtava ilo ja kevään voima tuntuivat sydänalassa asti. Mikä ihanampaa, kun mustarastaan laulu varhaiskevään illassa. Tämä lumen määrä meinaa uuvuttaa ja tulee tunne, että kevät ei koita ikinä.








Minä haluaisin kääntää mieleni jo kevättä päin. Onneksi aurinko on näyttäytynyt jo useana päivänä. Etsin kaapista auringonkeltaisen pöytäliinan. Saman värisen, kuin keinutuolini ja uudet Ora:n rattaamme. Mielessäni jo kuljen aurinkoisia teitä lykkien keltaisia vaunuja, joissa pienin ipanamme nukkuu. Olemme lasten kanssa suunnitelleet ottavamme näille reissuille usein eväät mukaan ja nauttia elämästä ja keväästä.




Kuvassa Rv 38, nyt jo 39 + 1:). Vielä hetken joudumme odottelemaan kyytiläistä näihin.  Kuva: Sanna, Kipot pinossa- blogista

                                                                                                    Kuva: Sanna, Kirpot pinossa- blogista

Kävin Metsolassa blogin Riitan kanssa jokin aika sitten Porissa. Vein tauluja asuntomessukotiin
(esittelen sen myöhemmin). Samalla vein sille suunnalle muitakin tauluja. Sillä reissulla vierailimme myös Ora:n tehtaanmyymälässä. Olinhan alkanut haaveilla aurinkoisen keltaisista oran vaunuista tulevalle vauvalle. Oran tehtaalla olivat sitä mieltä, että tottakait keltaisen keinutuolin Virpi tarvitsee Oran kanttarellit. He halusivat seinälleen taidettani, joten tämä on tällainen taide-/blogiyhteistyöjuttuna toteutettu.






Ora:n rattaat ja vaunut suunnitellaan ja ommellaan Suomessa. Vaunut ommellaan Porissa eri tilassa, missä tämä tehtaan myymälä on, mutta täälläkin on pieni ompelutila, jossa ommellaan jotain pieniä osia.




Nämä värit houkuttelevat haaveilemaan aurinkoisista päivistä.
 


 
 
 
 




Lomatekemisiä

Äitiyslomalla kuuluisi kuulemma istua keinutuolissa ja kutoa tossuja. Istua osaan, mutta vain hetken. Kutoa en osaa laisinkaan. Olen ollut vähän ihmeissäni, että mitä teen. Ihan täysin lomalla en ole ollut. Olen pitänyt jonkun maalauspäivän ja viime viikolla vein tauluja Helsingin seudulle. Näin ajattelin jatkaa. Teen aina joskus täyden työpäivän, eli maalaan tilaustauluja ja muuten koetan malttaa lomailla. Helpompi olisi tehdä vaikka joka päivä pieni hetki töitä, mutta yrittäjänä se on hankalaa. Saan yellin mukaisen äitiyspäivärahan lomapäiviltä, mutta jos teen vähänkin töitä, äitiyspäivärahani putoaa minimiin. Eli sinä päivänä kun teen töitä, niin on viisainta tehdä koko päivä ja lomailla muut päivät. Sähköposteihinkin vastaan kerran viikossa. Toivon kärsivällisyyttä.



Eihän minulla ole juuri äitiyslomia elämässäni ollut, sillä meillä on ollut niin monta pientä, että kotiäitinä se sama arjen pyöritys on kontolla (ja minimiäitiyspäiväraha), vaikka virallisesti loma olisikin. Pyöritystähän se nytkin on, mutta huomattavasti helpompaa, kun mennä vuosina. Osa lapsista on jo niin isoja ja meillä ei ole nyt ketään niin pientä, jonka joka askelta olisi vahdittava.


mm. tämän taulun vein Helsinkiin. Saattaa olla, että tämä oli vaikein tilaustyö, mitä minulla on ollut. Tätä viilasinkin moneen otteeseen.  Minä maalaisena en meinannut hahmottaa pienestä kuvasta, miten kadut ja talot tällä kohtaa Helsinkiä menevät. Jossain vaiheessa minä nauroin, että nyt insinööri neuvoo taiteilijaa, jotta mitähän tästä tulee. Lopputulokseen tilaaja oli tyytyväinen ja minä myös. Tästä projektista jäi tosi hyvä mieli. On mahtavaa haastaa itsensä ja tehdä jotain, mitä ei melkein meinaa osata. 

 Tämäkin maalaus haastoi, sillä vaikka rakastan maalata ihmisiä, en ole muotokuvamaalari. Näihin kuitenkin tarvittiin enemmän näköisyyttä, kuin niihin "hahmotauluihin", joita tavallisesti teen.


Äitiyslomani alkoi yhtä aikaa koululaisten hiihtoloman kanssa. Alkulomasta suurin osa lapsistamme oli leirillä. Me leikimme sillä välin perusperhettä: kaksi lasta ja kissa. Koirahan se perusperheeseen kuuluisi, mutta kun ystävämme tarvitsivat lomansa ajaksi kissan hoitajaa, niin me mielellämme se otettiin. Se oli kyllä aika ujo, joten jouduimme ruoalla houkuttelemaan, jotta saimme sylitellä ja silitellä. Vietimme harvinaisen kotiloman. Vuokrasimme paljun viikoksi nuorelta 4H- yrittäjältä, joten siinä oli meille vähän ohjelmanumeroa lomalle. Kylästelimme myös ystäviemme luona. Viikonloppuna saimme vanhempani kylään. Heillä oli selvä työnjako. Äitini vietti ne päivät lähinnä hellan- ja isä työkalupakin äärellä. Pakastimestamme ei pulla lopu ihan heti ja meillä on nyt monta kohtaa kodissamme vähemmän rempallaan. Isäni korjasi pikaisesti monta kohtaa, mikä meillä on jäänyt aikomiseksi. Minusta tuntui lomalta, kun ei hetkeen tarvinnut seisoa kauhan varressa.



Nyt olen muutamana päivänä tehnyt pienimpien kanssa nukkekodin kesämökkiä pahvilaatikosta. Yhden kanssa on akvaarion askartelu meneillään. Olen kierrellyt lasten kanssa myös kirppareita ja vaatekauppoja. Olen siivonnut toimistoani, joka alkaa näyttää jo aika hyvältä, mutta työtä on vielä edessäpäinkin. Vauvalle olemme laittaneet vaatekaapin valmiiksi. Meillä ei ole mitään vaatteita hänelle vanhastaan. Jonkin verran olen ostanut uutta ja joitakin vaatteita saanut ystäviltä. Vielä on hankittavaakin. Sängynkin laitoimme, vaikka yöt hän saa nukkua vieressäni, kuten muutkin ovat vauva-aikana saaneet. Tuskin maltan odottaa, että pääsen esittelemään uudet vauvan rattaat!

Vasta muutaman päivän ajan olen tuntenut oloni isoksi. Olen alkanut heräilemään öisin ja ottamaan torkkuja päivisin. Luulen, että kohta tuskailen jo oloani. Se saattaa olla ihan hyvä juttu, sillä tiedän sen lievittävän synnytysjännitystä, jota nyt vielä tunnen. Hurjalta tuntuu, että laskettuun aikaan on enää vajaa 3 viikkoa. Voi, miten kovasti me kaikki odotamme häntä! Jos hän syntyy maaliskuun puolella, hän on meidän viiden maaliskuulainen. Tämä kuu on meillä pelkkää juhlaa!




Lastemme synttäreiden lisäksi, yritykseniki viettää synttäreitään.
Sen 5v juhlan kunniaksi Facessa on menossa tauluarvonta. Se päättyy tänäiltana.

Äärellä



Kun kuuntelee ihmisiä, jotka ovat syttyneet työlleen, sitä itsekin aivan kuin olisi muutaman sentin ilmassa. Sellaista on niin mahtava kuunnella!  Viime tiistaina oli sellainen hetki, kun meidät SO-bloggarit oli kutsuttu Äärellä ravintolaan. Minä junttina, en ollut käynyt siellä vielä kertaakaan, vaikka olin kuullut siitä pelkkiä kehuja monesta suusta. Aion mennä uudestaankin. Vinkkaan tätä ravintolaa myös muualta päin Suomea tuleville kulinaristiystävillemme.
Kun astuin ravintolaan, tuli tunne, kun emme olisi ollenkaan Seinäjoella, vaan jossain suuremmassa kaupungissa, ehkä jopa ulkomailla.


Ravintolan ovat perustaneet Miia Keski-Nikkola ja Jani Unkuri, samat tyypit, jotka omistavat Seinäjoella tunnetun Juurella -ravintolan. Juurella ravintola on toiminut Seinäjoella jo kuusi vuotta, tämä Äärellä on vasta vuoden vanha. Kuten Juurella ravintolassa, täällä arvostetaan paikallisia raaka-aineita, mutta Äärellä ravintola panostaa myös kansainvälisiin makuihin. Miia ja Jania ja ravintolansa kokkia Jyrkiä kuunnellessa, tuli sellainen olo, että nämä ihmiset rakastavat työtään ja rakastavat hyvää ruokaa. Nämä haluavat antaa asiakkaalle ravintolakäynnistä elämyksen kaikille aisteille.





Ravintolan sisustus on ihastuttava ja tarkkaan harkittu. Pienillä, mukavilla yksityiskohdilla ravintolaan on luotu tunnelmaa. Äärellä- ravintolassa soi usein elävä musiikki.

Oman termarin saa pöytään, jotta kahvi pysyy tuoreena ja sitä piisaa.


Alkupalani


 Pääruokani oli Kana-choriozo-arrabiatta. Hyvää ja kauniisti aseteltu annos.



Jälkkärini oli suklainen ja vadelmainen. Tykkäsin tietysti.

Kiitos Äärellä ravintolan omistajille ja henkilökunnalle!

Postaus tehty blogiyhteistyönä.