Japanin tv- vierainamme

Viime helmikuussa

...elimme jännittäviä aikoja. Monet ovat nähneet somekanavillani kuvia japanilaisesta tv-ryhmästä meillä ja kyselleet, keitä he olivat ja voiko ohjelman nähdä jostain. Kerron teille siitä nyt. 


Yllättävä puhelinsoitto


Kesken koululaisten joulujuhlan puhelimeni soi. Oletin jonkun asiakkaani soittelevan ja kun juhla oli ohitse, soitin numeroon takaisin. Soittaja kertoi olevansa Juha Laitinen Japanin tv:stä. Hän kertoi Japanin tv:n tekevän dokumenttia onnellisuudesta. He valitsivat maaksi Suomen, sillä Suomi on valittu useana vuotena peräkkäin maailman onnellisemmaksi maaksi. Japanilaiset myös uskovat, että onnellisimmat ihmiset elävät ison perheen keskellä. Siksi Juhan tehtäväksi oli annettu etsiä Suomesta perhe, jossa on vähintään 5 lasta. Juha kertoi, että kotiimme tulisi noin viikon ajaksi kuvausryhmä ja hän toimisi tulkkina. Minä lupasin kysellä kotiväeltämme, mitä he ovat asiasta mieltä. Ajatus japanilaisista vieraista tuntui innostavalta. Olihan meillä muutama tosi mukava kokemus vaihto-oppilaista. Toisaalta hirvitti ajatus kokoajan käyvistä kameroista. Päätöstämme helpotti se, että tiesimme dokumentin esitettävän Japanissa, ei Suomessa, joten jos siitä tulisi nolo, niin se ei niin vaikuttaisi meihin.  Aina, kun on mahdollisuus kokea arki hauskempana, se pitää kokea! Lupauduimme.


Aloimme innokkaasti ja jännittäenkin odottaa Japanin vieraitamme. Oli mukava ajatella, että pääsisimme tutustumaan uusiin ihmisiin ja uuteen vieraaseen kulttuuriin. Meillä ei ole juurikaan kokemusta Japanista tai japanilaisista, vaikkakin vuosien ajan eri reissuillamme olemme tulleet ikuistetuksi perheenä lukuisiin japanilaisturistein kameroihin niin kotimaassa kuin ulkomailla. He ovat hämmästelleet suurta perhettämme ja halunneet tulla usein itse kuvatuksi meidän kanssamme.


Esimerkillinen perhekö?


Viestittelimme ja soittelimme Juhan kanssa paljon ennen kuvauksia, sillä japanilaiset halusivat tietää etukäteen meistä. Minä kerroin kaikkien nimet, iät, työt, opiskelupaikat ja harrastukset. Minun piti mm. lähettää heille kaikkien lasten lukkarit. Kerroin etukäteen myös meidän perheen arvoista. Kun he kysyivät, koemmeko olevamme erityisen onnellisia, mietimme, miten vastaisimme. Emme ole oikein ajatelleet asiaa. Vastasimme, että olemme elämäämme tyytyväisiä ja kiitollisia. Moni asia on ihan hirvittävän hyvin, mutta emme ajattele olevamme esimerkillisiä tai onnellisempia kuin joku muu. Olemme tavallinen perhe, joilla on onnellisia ja ankeita hetkiä. Meillä on riitoja, joiden jälkeen on onneksi anteeksiantamusta. He pyysivät myös lapsia kertomaan, mistä ja milloin he ovat erityisen onnellisia. Lapset kertoivat olevansa onnellisia sisaruksistaan ja he kokevat erityisiä onnenhetkiä, kun tehdään asioita kaikki yhdessä. Tai kun osan perheen kanssa yhdessä vaikka ihan vaan leivotaan, jutellaan tai pelataan.  


Seitsenhenkinen seurue saapuu



Helmikuisena maananatai-iltana olimme siivonneet kodin ja kattaneet pöydän ja jännitimme niin, että melkein tärisimme. Nyt jälkikäteen ajateltuna japanilaisten vierailu tuli viime hetkellä. Varmaan jo parin viikon päästä heidän vierailunsa olisi ollut koronauhan vuoksi mahdotonta. Vielä silloin se ei ollut tullut Suomeen eikä Japaniinkaan juurikaan, vaikka siitä jo vähän puhuttiin. Emme osanneet silloin aavistakkaakkaan, millainen kevät oli tulossa.


Kun pihaan kaarsi iso taksi, riensimme kaikki ikkunaan. He tulivat taksista ulos, mutta kuvasivat pihapiiriä hyvän tovin ennen kuin astuivat sisään. Meitä neuvottiin katsomaan vain Karinia, tyttöä, joka tuli meille vieraaksi eli emme saaneet katsoa kameroihin, ohjaajaan tai muihin vieraihin. Heti ensimmäisistä minuuteista alkaen tuli tunne, että he ovat sydämellisiä ja että tästä tulee hauska viikko! Saimme vasta heidän saapuessaan kuulla, että vieraamme on Japanissa kuuluisan  NMB-yhtyeen laulaja Karin Kojima.  Emme tienneet hänestä etukäteen mitään. Hän on herttainen tyttö! Pidämme hänen kanssaan edelleen yhteyttä.  Hänen lisäkseseen tuli hauska Ohjaaja Kentaro Yamada, jonka kanssa ystävystyimme kaikki. Pidämme häneen yhteyttä somessa ja kirjeitsekin. Hän on alkanut opiskella suomen kieltä. Mukana olivat myös Karinin manageri Royhei, apulaisohjaaja Akiko, kuvaajaat Masa ja Akiko. Hedän lisäkseen oli myös tulkki Juha Laitinen, jonka kanssa myös ystävystyimme ja pidämme yhteyttä. Odotamme häntä perheineen kylään parin viikon päästä. Näiden ystävystymisten vuoksi tämä viikko oli erittäin merkittävä. Kun viikko oli ohitse, meitä ja meidän vieraita itketti niin! Vieraiden lähdettyä olimme väsyneitä ja surullisia sekä onnellisia yhtä aikaa. Oli tosi haikeaa, kun viikko päättyi. Vähän samanlainen fiilis, kun joskus jonkun leirin päätteeksi, kun on oltu tiiviisti yhtä pataa ja sitten pitää erota. 













Karin siis tuli etsimään Suomesta onnellisuuden reseptiä. Emme tietystikään sitä hänelle osanneet antaa, mutta ajatus olikin, että hän oivaltaisi jotain, kun elää meidän arkeamme viikon ajan.
Elimme siis meille tavallista arkea. Janne kävi töissä, lapset koulussa ja minä maalasin kotona.  Tosi puheissa maalasin vähän vähemmän kuin tavallisesti. Olin varautunutkin siihen, etten pysty keskittymään niin hyvin maalausjuttuihin. Kuvausryhmä kävi Jannen työpaikalla yläkoulussa sekä lastemme alakoulussa, ja siellä erityisesti yrittäjyyskasvatustunnilla.  He  kuvasivat minun maalaamistani, kävivät meidän mukana kaupassa, saunassa, avantosaunalla, retkellä ja olivat mukana meidän Taimin ja Raitan 11-vuotis-synttäreillä.  He menivät mukaan tyttöjen lauluharkkoihin Lakeuden ristiin. He halusivat erityisesti kuvata Vienan yrityksen Nauravan naapurin toimintaa. He haastattelivat meitä meidän arvoista ja elämästä.  Keskustelimme paljon. Me tarjosimme suomalaisia ruokia, kuten lohikeittoa, karjalanpiirakoita, ruisleipää, mämmiä, salmiakkia. Lauloimme ja soitimme yhdessä paljon. Karin myös valmisti meille japanilaista ruokaa, mustekalaa, ja opetti yhden japanilaisen laulun, joka on kaikunut meillä kaikki päivät heidän lähtönsä jälkeen. Aatoskin osaa sen. He leikkivät paljon lastemme kanssa, joten lapset eivät juurikaan kiukutelleet tai riidelleet sen viikon aikana. Aatos yhä kyselee, mihin Karin meni, mihin Kentaro meni?  Oli onni, että tulkki oli mukana koko ajan. Vain ohjaaja osasi jonkin verran englantia, muut eivät lainkaan. Jonkun verran juttelimme myös googlekääntäjän avulla. 

He kertoivat, miten japanilaiset tekevät pitkiä työpäiviä. Heille työn arvo on todella suuri. Usein iltaisin, kun muut olivat menneet nukkumaan, Juha kertoi meille Japanin kulttuurista ja japanilaisista. Oli tosi mielenkiintoista kuunnella ja oppia uutta. Japanilaisten työn kulttuurista Juha kertoi, miten monet väsyvät, kun joutuvat tekemään niin pitkää päivää. Japanissa on edelleen vallalla kulttuuri, jossa äidit hoitavat lapset ja kodin ja perheen isät tekevät todella pitkiä työpäiviä. Heillä ei ole juurikaan lomaa. Japanilaiset eivät helposti päästä vieraita kotiin, vaan tapaavat toisiaan kahviloissa tai ravintoloissa. Jos he joskus kutsuvat jonkun kylään, niin sitä varten on erillinen huone heti eteisen lähellä. Vieras ei käy muualla talossa. Japanilaisten vierailun jälkeen luin myös kirjan Melkein Geisha, joka oli tosi mielenkiintoinen tähän hetkeen. Siinä suomalainen Minna Eväsoja kertoo mielenkiintoisesti vuosistaan Japanissa ja havainnoistaan japanilaisista ja heidän kulttuuristaan.  Kun Karin kysyi minulta. yritänkö tulla kokoajan onnellisemmaksi, vastasin, etten yritä. Minä olen jo riittävän onnellinen. Enemmänkin pelkään menettäväni tämän onnen eli jotain tärkeää eli jonkun läheisen ihmisen, oman tai läheisen terveyden tai etten saisikaan tehdä rakastamaani työtä. Vielä silloin en ajatellut koronaa.





     Mustekalaa, josta Karin valmisti meille takojakeja.


Persot jääkaapilla


Kamerat kävivät lähes tauotta. Kuvaukset alkoivat aamuseitsemältä ja päättyivät iltayhdeltätoista. Välillä kameroita oli ripoteltuna joka puolelle keittiötä ja olkkaria. Me unohdimme ne, emmekä aina tajunneet niiden käyvän.

Kuvittelimme, että dokumentti esitetään pitkän ajan päästä, mutta se näytettiin Japanin tv:n lauantaiaamun lähetyksessä jo maaliskuun 21. päivä. Me saimme heti linkit videoklippeihin ja myöhemmin ohjaaja lähetti dvd:n. Kun näimme dokumentin, huokaisimme helpotuksesta, ettei se ollut nolo, kuten etukäteen jännitimme. Se oli leikattu kivasti ja toi hyvin esille sen viikon tunnelmat ja meidän arkeamme. Toki, kun 40 minuuttiin puristaa viikon, niin tosi paljonhan siitä jää pois. Saimme muutamia dvd:itä, joita kierrätimme sukulaisillamme ja joillakin ystävillämme silloin keväällä, kun kaikki viettivät aikaa vain perheittensä kanssa. Ne oli tarkoitettu viihdyttämään yhtä karanteeni-iltaa. Onneksi mukaan ei oltu otettu esim. sitä, kun huomasin yhden kameran kuvaavan ja aukaisin jääkaapin oven. Vernan kanssa olimme molemmat jääkaapilla ja himoitsimme bebeleivoksia. Mutisin, että ottaisin, jos tuo kamera ei kävisi. Verna siihen, että laitetaan tämä jääkaapin ovi niin, ettei se näy. Niin teimme ja tungimme bebejä suuhun, kunnes huomaisin, että toinen kamera on ihan otsamme yläpuolella ja takana on kolmas. Tallennuimme persot kolmelle kameralle. 

Lähtiessään ohjaaja toivotti meidät vierailulle Japanin aamutv:n lähetykseen ja isänsä sushibaariin. Lupasimme tulla ja aloimme vähän suunnittelemaankin, että joskus... Mutta koronauhan vuoksi kaikki matkustaminen tuntuu ihan utopialta. Mutta tulevaisuudesta ei tiedä...


         Piirtää ja pelata voi yhdessä, vaikkei yhteistä kieltä olekaan.




Toripolliisikin pääsi kuvaamaan. Kameroita oli joka puolella, Niitä ei aina meinannut huomata:)


                                 Soitimme ja lauloimme paljon yhdessä




Pihla lähti opiskelupaikkakunnalleen Rovaniemelle kesken kuvausviikon.

Löysikö hän onnen?


Emme tietystikään ymmärtäneet dokumentista kaikkea, koska japania emme osaa. Pystyimme kuitenkin muistamaan suunnilleen, mitä missäkin kohdassa juteltiin. Juha kertoi meille dokumentista, että Karin löysi onnellisuuden reseptin. Hän oli ollut stressaantunut töistänsä ja koki, että sai olla viikon lomalla ja huokaista kaikesta kiireestä. Hän myös nautti luonnon rauhasta                  -asummehan metsän keskellä. Hän asuu suurkaupungissa eikä käy luonnossa juuri koskaan. Karin ja ohjaaja, joka dokumentin leikkasi, nostivat dokumentissa kolme asiaa, mitkä he ajattelivat tuovan onnellisuutta. 
1) Kohtaa ihmiset ilman muureja, avoimesti ja välittömästi sekä tasa-arvoisesti. 2) Rahan arvon opettaminen lapsille, että tavaroita ja asioita ei saa noin vain, vaan ne pitää tienata ja sitä kautta niitä osaa arvostaa. 3) Vietä mahdollisimman paljon aikaa läheistesi kanssa. 

Emme olisi itse osanneet näitä antaa reseptiksi, varsinkaan tuota rahajuttua. Mutta on se totta, että ihminen ei ole niin tyytyväinen, jos saa kaiken haluamansa kuin että on pidempään toivonut ja tehnyt töitä sen eteen. Esim. lapsi pitää paremmin huolta siitä tavarasta, jonka hän on itse tienannut. Dokumentissa oli nostettu tässä rahan arvon ymmärtämisen kohdassa myös lastemme yrittäjyyttä ja koulun yrittäjyyskasvatusta. 

Tuo ihmisten kohtaaminen on luontevaa. Ei sitä tule mietittyä. Mutta tuntui toki hyvältä, että he kokivat sen noin. Sen ehkä ymmärtää sitä kautta, kun tuntee paremmin japanilaisten pidättyväistä kulttuuria. Meidän suomalaisten tasa-arvo on myös asia, jota ei niin tule usein ajatelleeksi. Japani on tässäkin asiassa hyvin erilainen maa.  Meillä miesten ja naisten välinen tasa-arvo ja myös tasa-arvo johtajan ja alaisen välillä on paljon pidemmällä kuin Japanissa.

Sen, että vietä mahdollisimman paljon aikaa läheistesi kanssa, olisin itsekin sanonut onnen reseptiksi. Ehkä suomalaisisän tapa viettää paljon aikaa vaimon ja lasten kanssa oli heistä outoa mutta hienoa.  Dokumenttiin oli päätynyt Jannen kysymys: "Onko joku kuolinvuoteellaan katunut sitä, että tulipa vietettyä liikaa aikaa omien lasten kanssa?"

Iltaisin kun vieraamme kävivät nukkumaan, ( Heistä siis Karin nukkui pihamökissämme ja manageri Royhei ja tulkki Juha nukkuivat puolestaan asuntovaunussa. Muu kuvausryhmä yöpyi hotellissa), minä maalasin tauluja läksiäislahjoiksi. Lapsetkin maalasivat. Maalasin Kentarolle enkelitaulun ja Aatos halusi maalata samaiseen tauluun helminauhaa. Se sopikin hyvin, sillä Viena oli laulanut Lakeudenristissä juuri laulun " Paljon ois aihetta lapsella kiittää". Siinä sanotaan mm. näin: "kauniina nauhana vuosien päivät, helmenä jokainen muistoksi jäivät..." 
Karinille maalasin taulun, jossa on tyttö ja onnenlintu. Tein toisen taulun meille niin, että Karinin taulu jatkui meidän taulussa. Meidän tauluun maalasin perheemme toivottamaan onnellista elämää Karinille. Toivon, että sitä taulua katsellessaan Karin muistaisi meidät ja pysähtyisi. Maalasin tauluun kallion ja selitin, että koen onnellisuuden perustuvan arvoihin, mitä ihmisellä on ja elämistä niiden mukaan. Ja että onnellisuus on kiitollisuutta kaikesta, mitä on saanut. Itse koen onnen kuin lintuna, joka laskeutuu kädelle ja pyrähtää pois. Pieniä merkittäviä, viiltävän onnellisia hetkiä, jotka tulevat ja menevät. Niiden muisteleminenkin on onnea. Koen, että onnellisuuteen liittyy yleensä toinen tai toiset ihmiset.

 Oli onnellista oli tutustua näihin ihmisiin ja kaikki olemme sitä mieltä, että kylläpä kannatti heittäytyä. 














Kuva Juha Laitiselta



Karin oli taitellut meille 12 paperilintua. Lapsemme ovat nyt innostuneet origrameista ja ovat taitelleet niitä japanilaisten lähettämistä papereista. Olemme myös valmistaneet kotona japanilaista ruokaa. 


Toivottavasti tapaamme vielä!



Linkkejä:












Haaveet kutistuvat ja lapset käyvät kotikoulua


Huh, mikä määrä helmiviestejä! Jokainen ope on laittanut jokaiselle lapselle muutamia viestejä, kuten kuuluukin. Meinaa vaan ylittää kapasiteettikykyni tällainen määrä informaatiota. Ehkäpä tämä tasaantuu ajan myötä. Minulla on nyt kotikoulussa 7 oppilasta. Opettajana toimiminen onkin ollut yksi haaveammateistani. Mahtava mahdollisuus, ajattelin ensimmäisten minuuttien aikana. Sitten joku oppilaistani esitti kysymyksen, jota en ymmärtänyt, toinen alkoi kohta vänkyttämään vastaan ja jonkin ajan kuluttua kolmas heitti kirjan nurkkaan ja neljäs mökötti, kun viivotin oli hukassa. Aina olen opettajia arvostanut, vaan kylläpä nousi arvostukseni ihan uusille urille. Sovimme sitten ihan yhdessä, että jokainen tekee annetut tehtävät itsenäisesti.  Lukiolainen auttaa tarvittaessa 9-luokkalaista, joka auttaa 7-luokkalaista, joka auttaa 6-luokkalaista jne. Saavatpahan kertausta jo opittuihin asioihin. Ovat kyllä aina ihan ilman käskyä auttaneet nuorempiaan, jos läksyissä on ollut pulmia. Minä toimin lähinnä valvojana ja otan enemmän roolia, kun koittavat kuviksen, köksän tai kässän tunnit. 


                                                                         Elämän voimaa


Eilen lukiolainen kirjoitti viimeisen aineensa ja huokaisen helpotuksesta! Jännitin kovasti, että jos saamme taudin tai karanteenin ennen tätä päivää. Tiedostamme toki, että on mahdollista, että kokoontumisrajoitukset ovat yhä voimassa, kun on yo-juhlien aika. Surullista. Olimme myös päättäneet Vienan kanssa, että kun hänen kirjoituksensa ovat ohi, teemme matkan Italiaan. Emme onneksi ehtineet tilata lippuja. Kun helmikuun loppupuolella tajusimme, että matkahaaveemme kariutuvat, päätimme lähteä lohtumatkalle Ouluun ja Rovaniemelle. Aika pliisulta suunnitelmalta tuntui, mutta kuinkas ollakaan, sekin haave oli liian iso. Tänään hän ajatteli lähteä lähisuolle. Pieneksi ovat haaveet kutistuneet! Mutta kevään tulon aistiminen tuo onnea. Aurinko yhä paistaa ja kurjet huutavat tullessaan.


Valon aalto

Korona on jo vaikuttanut silläkin tavalla, ettei 9- luokkalainen päässyt eduskunnan pikkuparlamenttiin. Samainen poika olisi saanut vaihto-oppilaan meille Espanjasta, mutta koronavirusuhan takia ryhmä ei tullutkaan Seinäjoelle. Hyvä niin, mutta harmittavaa. Täytyy vaan ajatella, että kun monet ovat menettäneet rakkaansa tämän taudin vuoksi, nämä ovat hyvin pieniä harmituksia.

Kotikouluaamut ovat alkaneet lupaavasti, sillä aamuvirkuimmat ovat laittaneet aamupalan valmiiksi ja kattaneet pöydänkin nätiksi. Olemme aina aamupalan jälkeen tehneet matematiikkaa ja äikkää. Sen jälkeen olen luvannut tunnin verran hyppelyä. Kokosimme trampoliinin, joten liikuntatunnit kuittaamme sillä. Yksipuolista liikuntaa toki, mutta tehokasta ja pitkäkestoista. Opettajan auktoriteettini on ollut koetuksella, kun olen yrittänyt saada oppilaitani takaisin koulukirjojen ääreen. Eilen tuli trampalla kuitattua musiikintuntikin. Lapset olivat keksineet hauskan koronalaulun. Nauroin ja ajattelin, etten olisi hoksannut itse pyytää tekemään mitään näin luovaa. Eivät ehkä olisi keksineetkään, jos se olisi pitänyt määrättynä tehdä. Luovuus vaatii joutilaisuutta. Sitä nyt on.


Sinun kanssasi

Kuvistunneilla olemme keskittyneet nyt massatöihin. Yhden tytön kanssa tein massasta iloiset päät kukkaruukkuun. Toisen kanssa teimme pääsiäiskukon. Sen hän päätti antaa pikkuveljelleen 2- vuotislahjaksi. Porukalla teimme massasta pieniä taloja, jotka maalaamme huomenna. Esittelen näitä kuvisjuttuja instastooteissa, jotta jos joku muukin haluaa tehdä niitä omien lastensa kanssa. Itse ottaisin mielelläni vastaan esim. vinkkejä kivoihin matikantehtäviin. Ekaluokan ope oli antanut hauskan kotitehtävän lapselleni. Siivoa vaatekaappisi. Laske, montako kutakin vaatetta on. Voit ottaa kuvan ennen ja jälkeen. Lapseni suunnitteli " unohtavansa" kuvata ennen :).


Toivon sinulle kaikkea hyvää


Kun mietin, miten tästä selvitään, sain juuri silloin watsapviestin, mikä laittoi hymyilemään:
Isovanhempiasi käskettiin lähtemään sotaan. Sinua pyydetään pysymään kotona sohvalla. Kyllä sinä selviät.

Pelko ei ole ainakaan vielä saanut vallattua mieltäni, mutta toivon, ettei korona tule meille ja jos tulee, ettei rajuna tulisi. Minulla on vahva luottamus Luojaan. Hänen tiedossaan ovat päivämme kulku ja elinpäivien määrä. Uskon, että tälläkin koettelemuksella on jokin syvempi merkitys jokaiselle ihmiselle erikseen ja koko ihmiskunnalle. Jo nyt olemme huomanneet valtavasti kiitoksen aiheita. Tiedostaen sen, miten vakava tämä tauti on, toivon, ettei kukaan enää vähättele kotona pysymisen tärkeyttä. Lähes jokaisen lähipiirissä on varmasti ihmisiä, joille tämä sairaus on todella vaarallinen. Kukaan ei myöskään voi olla varma, ettei tauti ole vaarallinen juuri itselle tai läheiselle, vaikkei riskiryhmään kuuluisikaan. Luemme uutisia Italiasta, miten sen terveydenhuolto on lähes romahtanut valtavan potilassuman vuoksi ja miten paljon kuolleita siellä on. Tai luemme Ranskasta ja Espanjasta, miten siellä on ensin kehotettu pysymään kodeissaan, jotta tautia saataisiin hillittyä, ihmiset ovat yhä kulkeneet ja tauti levinnyt ja nyt on jouduttu määräämään ulkonaliikkumiskielto. Toivon todella, ettei meillä tarvitsisi niin rajuihin toimenpiteisiin ryhtyä. Jokaisen suomalaisen pitäisi ymmärtää pysyä kotona, mikäli se suinkin on mahdollista. Emme saisi levittää tautia vain oman mukavuutemme vuoksi. On myöhemminkin helpompi elää sen ajatuksen kanssa, että ainakin parhaansa on tehnyt taudin leviämisen ehkäisemiseksi. Aika voi tulla pitkäksi, lapset voivat kitistä kaveriensa luo, tekemisen puute voi kiristää hermoja, voi olla tylsää. Ehkä me kestämme sen. Nyt tarvitsemme sitä talvisodan henkeä. Suurperheet ovat siinä mielessä etulyöntiasemassa, sillä kotoakin löytyy kavereita. Meidän kuopus on ihan hihkunut näistä kotikoululaisista. Hän on onnellinen, kun herätessään kotona on muitakin, kuin äiti. Hän tekee palapelejä, kun muut tekevät läksyjään. Perheessämme on nyt kolmas palapelihullu :). Kukaan ei ole vielä ehtinyt valittaa, että olisi tylsää. Siihen auttaa paljon se, että on kevät, joten ulkona tarkenee ja on helppoa keksiä tekemistä.







Olen maalannut vähemmän tilaustauluja, kuin olin aikonut. Koululaisten opetuksen organisointi on vienyt aikaa. Oletan silti pysyväni luvatuissa aikatauluissa. Uskon, että lukionsa päättänyt auttaa koululaisia, kun on vähän huilannut omasta urakastaan. Kohta sitten hänellä alkavat työt. Kevään messut peruuntuivat, niin lisäilin sinne aiottuja tauluja verkkokauppaan. (mm. kaikki tämän postauksen taulut) Verkkokauppaan tästä

ps. Tänään poikamme täyttää 16 vuotta. Veimme aamupalan sänkyyn ja lauloimme porukalla. Taisi siltikin tulla ankea, mutta ikimuistoinen syntymäpäivä. Mitähän sitä keksis? Kun joskus tämä eristäytyminen päättyy, on syytä järjestää monet juhlat!





Voi, elämän kelekasa





Olen hiippaillut kuin unessa viimepäivät. Olen yrittänyt tarttua kotitöihin, mutta aina yhtäkkiä pysähtynyt katsomaan kauas. En ole saanut oikein mitään aikaiseksi. Olen vastaillut hajamielisesti lasteni ja puolisoni arkisiin kysymyksiin. Kun hörähdän yhtäkkiseen nauruun ja vähän ajan päästä sipaisen silmäkulmaan tulvahtaneen kyyneleen, kyselevät lapset vuoron perään, että äiti, mikä sulla on? Minä kerron, että ajatukseni ovat yhä lauantaisessa sukujuhlassa. Kuten usein ihanien juhlien jälkeen, nytkin kietoudun tuon lauantaisen sukujuhlan lämpöön.

Serkkuni olivat päättäneet toteuttaa sen, mistä olimme jo pidempään pienemmällä porukalla puhuneet. He olivat kutsuneet koolle kaikki isän puolen serkkumme ja heidän vanhempansa. Meitä oli koolla 60 sukulaista.  Eli minun serkkuni sekä meidän kaikkien elossa olevat vanhemmat. Me serkut jätimme puolisot ja lapset kotiin. Tässä iässä alkaa oma historia kiinnostamaan valtavasti. Toisaalta on menneisyys kiinnostanut ennenkin.  Muistan, miten lapsena hyvin usein pyysimme vanhempiamme muistelemaan lapsuuttaan. Vanhojen juttujen kuuntelemien oli vähintään yhtä mukavaa nyt, kuin lapsena.

Pahoittelen kuvien (en kuvattavien) laatua. Ovat kännykällä räpsittyjä.


                                         Eija ja Sauli


Me, jotka tiesimme, että vaaleanpunaiset neuletakit ovat muotia tai jotka emme tienneet, että se meni jo... Minun ihana mekkoni vaatelainaamo Tantusta.


Vietimme kokonaisen lauantaipäivän Pattijoen veteraaninmajalla juttuja kuunnellen, kuulumisia kysellen, valokuvia katsellen ja laulaen. Suvussamme on monta sukkelasuista tyyppiä, joten juttujen ja välikommenttien jälkeen kuului valtaisaa höröttämistä ja siten joku moitti: Pölijä! (Se oli kehu)

Saimme kuulla vanhoista ajoista. Siitä, miten raskasta papallamme ja mummullamme on ollut sotavuosina. Miten he joutuivat luopumaan kahdesta lapsesta saman vuoden aikana. Miten papan piti taistella monessa sodassa ja mummu joutui yksin ja isompien lasten kanssa huolehtimaan kaikesta, kuten viljelemisestä, lehmistä, lasten hoidosta ja pyykin pesusta.  Kuulimme, että sodan jälkeen, kun pappamme palasi, hän oli muuttunut mies. Veljekset meinasivat, että nuorimmat lapset tunsivat tavallaan erilaisen isän, kuin vanhimmat lapset. Sota oli jättänyt traumansa. Minä en ehtinyt nähdä pappaani. Hän kuoli ennen kuin isälläni oli perhettä.


                                         Kantaporukka


Saimme kuulla monta muistoa mummustamme. Minullakin on hänestä joitakin muistoja. Hän kuoli ollessani ekaluokkalainen. Mummu sanoi usein, että voi elämän kelekasa. Kuulimme sukutapaamisessa muun muassa, miten mummu oli komentanut, että kotipihalla ei saa autoilla kaahata,. ”Pihalla saa aijaa vaan kuuttakymppiä. ” Pojat lupasivat totella.

Vanhin isäni veljeksistä muutti nuorena miehenä Oulaisten Petäjäskoskelta Pattijoelle. Häneltä joku kyseli hyvää työmiestä, niin tietysti hän suositteli velipoikaansa ja kohta toista ja kohta seuraavaa. Se kuvastaa mielestäni hyvin tämän sisarussarjan välejä. Kohta koko sisarussarja asui Pattijoella. Elimme lapsuutemme lähekkäin ja sopuisasti. Meillä oli tapana kokoontua milloin minkäkin tekosyyn, kuten nimipäivien varjolla. Juhlia oli usein, kuten suuressa suvussa tapaa olla. Lähdimme aina jäiden lähdön aikaan kaikki ajelemaan Petäjäskoskelle tulvia katsomaan. Kokoonnuimme myös usein pääsiäis- tai juhannuskokolle Peltolaan. Muistan, miten nuorena joskus toisia ärsyttikin suuri ja toisiaan puolustava sukumme. Niin kuin tänäkin päivänä voi paikkakunnilla, jossa on suuria sukuja, jotka pitävät vahvasti yhtä, olla haastavaa tutustua ihmisiin uutena tulokkaana. Vaikka on meillä jokaisella ollut aina monta ystävää suvun ulkopuoleltakin.


En pystynyt kyynelittä kuuntelemaan serkkupoikien, tai miehiähän he, laulua Veteraanin iltahuuto. Se kuulosti niin hienolta ja sanat koskettivat. Ymmärrän sen, etteivät vanhempani ja heidän sisaruksensa ole täällä kertomassa juttujaan loputtoman kauaa. Tämä tapaaminen oli siksikin merkittävä, kun kaikilla vielä muisti tallella. Nyt jos koskaan, on kuunneltava omaa suvun historiaa. Se auttaa ymmärtämään itseään.  Liioittelematta voin sanoa, että päivä jää mieleen yhtenä elämäni merkittävimmistä päivistä.  Olen valtavan kiitollinen ja onnellinen tästä sakista. Meitä on paljon ja suvussamme on valtavasti lämmintä välittämisen ja auttamisen voimaa.

ps. Nyt jännittää: illalla meille saapuu joukko japanilaisia...

Tantun synttäreille menossa







Kaupallinen someyhteistyö

Arkisin minä vetäisen ylleni maaliset farkut ja paidan, sitten kaivelen villasukkakoria, josta nappaan ensimmäiset suunnilleen sopivat. Eivät suinkaan tarvitse olla saman pariset. Hiukset solmin pikasutturalle niskaan ja alan maalaustöihin. Maalausasuni ovat olleet ensin parempia vaatteitani, mutten ole aina malttanut vaihtaa, kun on iskenyt yllättävä maalausinto. Ovat sitten roiskeista sotkeutumisen vuoksi päätyneet maalausasuiksi.

Kun sitten pääsen yksinäisen työni äärestä ihmisten ilmoille, on niin ihanaa laittaa ylle jotain kaunista! Suuren perheen, suvun ja ystäväpiirin keskellä on paljon juhlia ja kylästelyjä. Minä, kuten useat muutkaan naiset, en viihdy monia juhlia samassa asussa. Onneksi meillä seinäjokisilla on TANTTU.  Se on ihana, ekologinen vaihtoehto vaatettamiseen. Tanttu on suomalaisten designvaatteiden vaatelainaamo. Tantusta löytyy naisille kivoja ja kauniita vaatteita arkeen ja juhlaan. Paitsi ei minun työarkeeni:), mutta jos työskentelisin toimistossa tai vaikka opettajana, hakisin todellakin vähän väliä Tantusta makeita designvaatteita työarkeeni.



Tantun jäsenenä saa yhden designmekon hinnalla viikoittain vaihtuvan vaatekaapin puoleksi vuodeksi. Jäsenyys maksaa 6kk 149e, 2kk:n jäsenyys 75e ja vaatteen kertalaina on 45e. Tantusta löytyy vaatteita koossa XS-XL, eniten kuitenkin M-L koon vaatteita. Monet kylläkin ovat yhden koon malleja. Tantun vaatemerkkejä ovat mm. Uhana Design, AARRE, Ivana Helsinki, Marimekko, Vimma. Tantun ovat perustaneet ihanat, iloiset naiset Johanna Rintamäki ja Heidi Hirvilammi. Heidän kanssaan on helppoa ja luontevaa toimia.




Viime lauantaina haimme Tantusta lainalle muutaman aivan ihanan ja juhlavan Uhana Design:n silkkiasun. Suunnittelimme samalla tulevan kevään juhlavaatetusta. Kuulimme, että Tantun 1- vuotissynttäreille on tulossa uusia vaatteita ja uusia merkkejä. Aiomme tyttöjeni kanssa mennä sovittelemaan.













Tantun 1-vuotissynttäreitä juhlitaan siis ensi keskiviikkona 5.2. klo 15-20. Silloin on myös design vaatteiden kirppari. Kurkkaa Tantun facesta 1 v juhlien ohjelma. Olen pystyttämässä Tanttuun myös pientä taidelainaamoa. Kun haet Tantusta mekkoa, voit samalla lainata taulun vaikka juhlien ajaksi. Kerron tästä myöhemmin lisää.


Menneen ja meneillä olevan taitteessa


Viime vuosi 2019 oli naurun vuosi, sillä pieni poika oppi puhumaan paljon. Hänen juttunsa naurattavat minua ja meitä päivittäin. Aamulla hän herää hyväntuulisena ja pyytää, "äiti pussaile ja kutittele mua" ja minä teen työtä käskettyä. Ymmärrän sen ehkä selvemmin, kuin koskaan, miten ainutlaatuisia ovat nämä hetket. Kohta hänkin pakkaa koulureppuaan. Läksyjä kertoo jo tekevänsä päivittäin. Vaatekaupoissa hän huutaa: ”Tää on ruma paikka!” Olen joutunut heittämään hyvästit suunnittelemilleni mukaville kirpparikierroksille tai vaatekaupoille, kahdestaan kuopuksen kanssa. Olen hänelle luvannut (ihan itseni vuoksi), että seuraavan kerran otan hänet vaateostoksille sovittelemaan rippipukuaan tai en silloinkaan, vaan säästän isoveljen puvun sitä varten ;).




Viime vuosi oli siis pienen (nyt 1v9kk) pojan rytmittämä. Minun aamupäiväni kuluivat hänen hoitamiseensa ja ehdottamiinsa leikkeihin. Suurperheen äitinä olen tottunut, että lapset leikkivät keskenään ja pyytävät leikkiin aina mieluummin lähellä omaa ikää olevaa sisarustaan, kuin vanhempiaan. Nyt tilanne on, kuin esikoisen kanssa aikanaan. Leikittävä on. Leikittävä lähinnä pikkuautoilla tai junaradalla tai kontattava koirana. Koiraleikissä konttaan sujuvasti, mutta autoilla leikkiminen on mielestäni tylsänpuoleista. Ehkä hän huomaa sen, koska kyselee päivän mittaan, milloin koululaiset tulevat. Hän juoksee jokaista vastaan ovelle ja hihkuu ilosta. He kilpailevat, kuka saa leikittää häntä.

Vuosi oli väliin myös stressaava, sillä olisin halunnut maalata enemmän, mutta totesin sen mahdottomaksi päiväsaikaan. Ehkä se selittyy sukupuolierolla tai temperamentti- tai mitä lie, mutta ei tehnyt heikkoakaan maalata tauluja lattialla kontaten, kun ympärillä pyöri 5 pikkutyttöä, mutta yksi poika on nopeasti kastanut pensselin ja muutaman lelun maaliin, maalannut äidin taulun lisäksi omat vaateensa ja hyvän matkaa kirjahyllyä. Hän piirtää mielellään, joten voi olla, että hän on hetken päästä hyvä taiteilukaverini.


Vuosi oli haikea, sillä olemme joutuneet sopeutumaan ajatukseen, että ”poikaiset lentävät pesästä”. Puolen vuoden päästä lähtenee seuraava… Kyynelehdin esikoisen muuttoa etukäteen ja aina kun hän lähtee viikonlopun – tai loman jälkeen taikaisin Rovaniemelle. Toisaalta olen valtavan iloinen hänen opiskelupaikastaan ja siitä, että hän viihtyy, pärjää ja on saanut uusia ystäviä. Iloitsen valtavasti siitä, että hänet on otettu hyvin vastaan uudella paikkakunnalla. Rovaniemestä on tullut perheessämme uusi "hukka". Kun joku lapsistamme on yökylässä tai reissussa tai vaikka vaan pidempään koulussa, arvelee kuopus: "Varmaan muuttanut Rovaniemelle porojen kans."


Vuosi jäi mieleen juhlavuotena. Kesän alussa vietimme esikoisemme yo-juhlia ja parin viikon päästä siitä poikamme rippijuhlia.  Laskimme, että todennäköisesti meillä on reilut kymmenen seuraavaa vuotta joka kevät rippijuhlat, yo-juhlat tai valmistujaiset (mikäli lapset koulunsa läpäisevät). Useana kesänä molemmat. Saatan olla aikamoisen ammattilainen juhlien järjestäjä jonkun vuoden päästä:). Olisi kyllä ollut syytä juhlia myös yhtä merkkipäivää joulun alla, nimittäin 20 vuotishääpäiväämme. Juhlistimme sitä perinteisesti arkiseen tyyliin. Kävimme kahdestaan yhden yön reissun viemässä tauluja asiakkailleni. Loppuvuodesta juhlimme myös toista täysi-ikäistä lastamme ja vuoden mittaan nipun muita synttäreitä.

Kuvia juhlista ja juuri juhlien alla tehdyltä Kaunasin ja Vilnan reissulta.



Viime vuosi oli myös yhden haaveen toteutumisen vuosi. Kesäreissumme Amerikkaan oli pitkään ollut puheena, että joskus. Reilu vuosi sitten varasimme liput ja aloitimme reittimme suunnittelun ja tutustuimme karttoihin. Kesällä juhlien jälkeen lähdimme matkalle, joka kesti 5 viikkoa. Oli huippu reissu ja kaikin puolin onnistunut! Se oli ehdottomasti tämän vuoden kohokohta. Siitä olen aloittanut postauksen, mutta se on yhä keskeneräinen.  Toivon kuitenkin saavani tehtyä sen, sillä uskon sieltä löytyvän vinkkejä, jos joku muu suunnittelee reissua niille nurkille.  Pitkän reissun jälkeen sain uusia maalausideoita ja – värejä. Tuli todettua se, minkä olen aiemminkin huomannut; luovuus tarvitsee väljyyttä. Loma maalaamisestakin, niin mukavaa kun se onki, on tarpeellista.






Viime vuosikin oli taidevuosi. Maalasin paljon tilaustauluja. Kohtasin monta ihanaa ihmistä! En osaa sanoa, miten onnellinen olen jokaisesta asiakkaasta ja jokaisesta, jota taiteeni koskettaa. En lakkaa ihmettelemästä, että saan tehdä työkseni sitä, mihin minulla on valtava palo. 







Muutamia muistoja, kohtaamisia viime vuoden taidetapahtumista ( Habitare, Pytinki ja Taideilta) Sekunnit ja tunnit HannaAnni HautalaSusanna Laine












Tämä vuosi alkoi taiteillen. Olen saanut singreerata jo kolme taulua tälle vuodelle. Tosin kaksi niistä oli aloitettu jo viime vuoden puolella. Vuoden 2020 kalenteri on vielä aika tyhjä. Joitakin merkintöjä siitä löytyy. Tämä vuosi alkaa kansainvälisesti: tammikuulle on merkattu vieras Amerikasta, helmikuulle vieraita Japanista ja maaliskuulle Espanjasta. Helmikuussa on myös odottamani serkustapaaminen Pattijoella.

Aikomuksenani on maalata tänäkin vuonna ahkerasti. Useampi tilaustaulu on kesken ja muutama tyhjä pohja odottelee maalia pintaansa. Muutama mielenkiintoinen yhteistyökuvio on vireillä. Kerron niistä tuonnempana. Kesällä saan kunnian pitää taidenäyttelyni Gustavelundissa Tuusulan asuntomessujen ajan. Kesällä on näyttelyni myös Seinäjoen Apilakirjastossa. Syksyllä olen jälleen Habitaressa. Jokunen taideiltakin on suunnitelmissa. Pyrin kuitenkin vähälle messuilulle, sillä ne vievät aikaa maalaamiselta.

Varmasti tämä vuosi tuo jotain reissujakin. Ne ovat vasta ideointiasteella. Suunnitelmissa on autoreissu, mutta meillä on vielä muutamia vaihtoehtoja suunnasta. Jos olet käynyt autolla tai autolla ja vaunulla Norjassa tai Virossa, Latviassa tai Liettuassa, (eikä Puolaankaan pitkä matka olisi.) Ilahdun, jos kerrot matkavinkkejäsi.