Olen hiippaillut kuin unessa viimepäivät. Olen yrittänyt tarttua kotitöihin, mutta aina yhtäkkiä pysähtynyt katsomaan kauas. En ole saanut oikein mitään aikaiseksi. Olen vastaillut hajamielisesti lasteni ja puolisoni arkisiin kysymyksiin. Kun hörähdän yhtäkkiseen nauruun ja vähän ajan päästä sipaisen silmäkulmaan tulvahtaneen kyyneleen, kyselevät lapset vuoron perään, että äiti, mikä sulla on? Minä kerron, että ajatukseni ovat yhä lauantaisessa sukujuhlassa. Kuten usein ihanien juhlien jälkeen, nytkin kietoudun tuon lauantaisen sukujuhlan lämpöön.
Serkkuni olivat päättäneet toteuttaa sen, mistä olimme jo pidempään pienemmällä porukalla puhuneet. He olivat kutsuneet koolle kaikki isän puolen serkkumme ja heidän vanhempansa. Meitä oli koolla 60 sukulaista. Eli minun serkkuni sekä meidän kaikkien elossa olevat vanhemmat. Me serkut jätimme puolisot ja lapset kotiin. Tässä iässä alkaa oma historia kiinnostamaan valtavasti. Toisaalta on menneisyys kiinnostanut ennenkin. Muistan, miten lapsena hyvin usein pyysimme vanhempiamme muistelemaan lapsuuttaan. Vanhojen juttujen kuuntelemien oli vähintään yhtä mukavaa nyt, kuin lapsena.
Pahoittelen kuvien (en kuvattavien) laatua. Ovat kännykällä räpsittyjä.
Eija ja Sauli
Vietimme kokonaisen lauantaipäivän Pattijoen veteraaninmajalla juttuja kuunnellen, kuulumisia kysellen, valokuvia katsellen ja laulaen. Suvussamme on monta sukkelasuista tyyppiä, joten juttujen ja välikommenttien jälkeen kuului valtaisaa höröttämistä ja siten joku moitti: Pölijä! (Se oli kehu)
Saimme kuulla vanhoista ajoista. Siitä, miten raskasta papallamme ja mummullamme on ollut sotavuosina. Miten he joutuivat luopumaan kahdesta lapsesta saman vuoden aikana. Miten papan piti taistella monessa sodassa ja mummu joutui yksin ja isompien lasten kanssa huolehtimaan kaikesta, kuten viljelemisestä, lehmistä, lasten hoidosta ja pyykin pesusta. Kuulimme, että sodan jälkeen, kun pappamme palasi, hän oli muuttunut mies. Veljekset meinasivat, että nuorimmat lapset tunsivat tavallaan erilaisen isän, kuin vanhimmat lapset. Sota oli jättänyt traumansa. Minä en ehtinyt nähdä pappaani. Hän kuoli ennen kuin isälläni oli perhettä.
Saimme kuulla monta muistoa mummustamme. Minullakin on hänestä joitakin muistoja. Hän kuoli ollessani ekaluokkalainen. Mummu sanoi usein, että voi elämän kelekasa. Kuulimme sukutapaamisessa muun muassa, miten mummu oli komentanut, että kotipihalla ei saa autoilla kaahata,. ”Pihalla saa aijaa vaan kuuttakymppiä. ” Pojat lupasivat totella.
Vanhin isäni veljeksistä muutti nuorena miehenä Oulaisten Petäjäskoskelta Pattijoelle. Häneltä joku kyseli hyvää työmiestä, niin tietysti hän suositteli velipoikaansa ja kohta toista ja kohta seuraavaa. Se kuvastaa mielestäni hyvin tämän sisarussarjan välejä. Kohta koko sisarussarja asui Pattijoella. Elimme lapsuutemme lähekkäin ja sopuisasti. Meillä oli tapana kokoontua milloin minkäkin tekosyyn, kuten nimipäivien varjolla. Juhlia oli usein, kuten suuressa suvussa tapaa olla. Lähdimme aina jäiden lähdön aikaan kaikki ajelemaan Petäjäskoskelle tulvia katsomaan. Kokoonnuimme myös usein pääsiäis- tai juhannuskokolle Peltolaan. Muistan, miten nuorena joskus toisia ärsyttikin suuri ja toisiaan puolustava sukumme. Niin kuin tänäkin päivänä voi paikkakunnilla, jossa on suuria sukuja, jotka pitävät vahvasti yhtä, olla haastavaa tutustua ihmisiin uutena tulokkaana. Vaikka on meillä jokaisella ollut aina monta ystävää suvun ulkopuoleltakin.
En pystynyt kyynelittä kuuntelemaan serkkupoikien, tai miehiähän he, laulua Veteraanin iltahuuto. Se kuulosti niin hienolta ja sanat koskettivat. Ymmärrän sen, etteivät vanhempani ja heidän sisaruksensa ole täällä kertomassa juttujaan loputtoman kauaa. Tämä tapaaminen oli siksikin merkittävä, kun kaikilla vielä muisti tallella. Nyt jos koskaan, on kuunneltava omaa suvun historiaa. Se auttaa ymmärtämään itseään. Liioittelematta voin sanoa, että päivä jää mieleen yhtenä elämäni merkittävimmistä päivistä. Olen valtavan kiitollinen ja onnellinen tästä sakista. Meitä on paljon ja suvussamme on valtavasti lämmintä välittämisen ja auttamisen voimaa.
ps. Nyt jännittää: illalla meille saapuu joukko japanilaisia...
Hyvä teksti! Mutta ei se mummu niin sanonut. Voooi elämän kelekasa. Iliman pilikkua kaikki yhteen.
VastaaPoista