Se oikein loikkii!





Kun yksivuotias ääntelee makuuhuoneessa sen merkiksi, että päiväunet saavat riittää, isoveli rientää nappaamaan hänet. Minäkin säntään paikalle, sillä rakastan erityisesti sitä hetkeä, kun pieni herää pitkiltä uniltaan hiushaiven niskasta törröttäen, silmät vielä unisena, mutta suu hymyssä.  Sitä hetkeä, kun hän painaa päänsä olkapäätäni vasten ja tokenee siinä vielä hetkisen uniltaan. Tällä kertaa hän työntää kuitenkin minut pois ja tarrautuu tiukemmin isoveljeensä. Näen, miten heitä molempia naurattaa. Isoveli oli ehtinyt luvata, että mennään katsomaan mopoa. Se näyttää kiinnostavan enemmän kuin äiti. Minäkin nauran, mutta pyyhin salaa kyyneleen. Näinkö pian hänkin alkaa irrottautua minusta?
Kuluneen vuoden aikana silmäni ovat kostuneet tavallistakin useammin. Kun esikoinen aloitti viimeisen vuotensa lukiossa, huomasin yhä useammin miettiväni, että hän ei asu kotona enää pitkään, ei ainakaan montaa vuotta, vaikkei heti saisikaan opiskelupaikkaa. Mieleni on ollut onnellinen ja haikea, surullinenkin.  Etukäteen olin päättänyt muistaa iloita, jos lapsemme näyttäisivät pärjäävän, opiskelisivat ja itsenäistyisivät. Niinhän sen kuuluukin mennä. Ja jos vanhimmat muuttavat, niin jäähän meille vielä monta hoidettavaa.
Montakohan kertaa olen kuullut äitinä ollessani itseäni vanhempien naisten suusta, että se aika, kun lapset ovat pieniä, menee niin äkkiä. No nyt sen tajuan, se oikein loikkii! Näyttää ihan siltä, että olen siirtymässä samaan ajan kulumista päivittelevien laumaan. Voisin kysyä aina nuoren äidin nähtyäni, minkä ikäisiä hänen lapsensa ovat ja sanoa sitten, että on siinä hutakkaa tai että teillä ei taida olla vapaa-ajan ongelmia. Ehkä jatkaisin vielä, että nopeasti se aika menee ja että pienenä ne polkevat syliä ja suurempana sydäntä.
Tänä keväänä juhlia laittaessani olen huomannut huokaavani yhä useammin, että näinkö pian meni hänen lapsuutensa. Hän, jonka synnyttyä opettelimme vanhemmuutta haparoiden, ostelee astioita omaa elämäänsä ajatellen. Me selailemme vanhoja valokuvia ja hämmästelemme sitä aikaa, mikä kerran oli ja mietimme, millaisen lapsuuden hänelle annoimme. Annoimmeko riittävän hyvän? Luulen, että olen tänä keväänä käynyt samalla läpi muidenkin kuin hänen irtautumistaan.
Olemme astumassa uuteen elämäntilanteeseen. Nyt on sopeuduttava siihen, että lapsi toisensa jälkeen kasvaa ja tarvitsee meitä yhä vähemmän. Riippuen toki siitä, miten elämä kenelläkin menee. On onnellista nähdä, miten he suunnittelevat tulevaisuuttaan. Sitä toivoo niin paljon hyvää ja vähän pelkääkin. Aika juoksee, ja minä ymmärrän nauttia siitä, että vielä saan aamulla herätä yksivuotiaan pienten, unesta lämpimien varpaiden potkuihin. Lohdullista on se, että lasten kasvuun saa tottua pikkuhiljaa, ja jos saamme elää, niin se aika, kun olemme kahden, on vasta pitkän ajan päässä. Toivottavasti osaamme silloinkin nauttia elämästä. Eilen oli suvivirren, juhlan ja ilon päivä ja nyt alkoi kesä!




1 kommentti

  1. Samojen ajatusten äärellä olen itsekin nyt keväällä ollut, kun oma esikoiseni siirtyy alakoulusta yläkooluu. Hän, joka ihan vasta opetteli ensimmäisiä hapaoivia askelia. Hän, joka leikki päivästä toiseen tukkirekkaleikkejä. Hän, joka ei aikonut koskaan kasvaa aikuiseksi. <3

    VastaaPoista

Kiitos kommentistasi!