Ujoudesta

Olin pienenä aika ujo. Kotona en tietystikään ollut ujo, vaan sain kuulla usein isosta äänestäni. Vieraita aikuisia kohtaan olin ujo. Vastasin hyvin hiljaisella äänellä, jos joku kysyi minulta jotain. Silti en ole ujo esiintymään. En ole ikinä ollut. Vaikka jännitän, niin pystyn ihan helposti pitämään puheen. Muistan elävästi ekaluokalla, miten hiljainen olin, mutta pystyin ihan helposti puhumaan luokan edessä. Kasvun myötä ujous väheni, rohkeus lisääntyi. En pidä nykyisin itseäni juurikaan ujona, mutta joku ujous minun sisälläni silti on.

Se on vaivannut minua viime päivät, olenhan nyt asiakaspalvelutehtävässä. Koen, että minun pitäisi olla reippaampi. Minua hävettää, kun ihmiset katsovat taulujani, vaikka olen hyvin mielissäni, kun joku kehuu niitä kauniiksi. Menen kehuista ihan sanattomaksi, vaikka epätoivoisesti yritän keksiä jotain sanottavaa. Minä, joka olen kuitenkin muuten puhelias. Toisinaan liiankin puhelias.






Muutama vuosi sitten, kun taulujani ostivat tuttavat ja heidän tuttavansa, aloin miettiä toiminimen perustamista. Keskustelin siitä taiteilijaveljeni kanssa. Selitin veljelleni etten kuitenkaan laita taulujen kuvia faceen. Se olisi liian noloa. Siinä olisi myös se vaara, että joku ajattelisi minun ajatteleva olevani jotain. Veljeni kuunteli rauhallisesti hymyillen ja selitti, että jos aiot tänä päivänä tehdä tällaista työtä niin sinun täytyy näkyä somessa.

Sen keskustelun jälkeen ylitin häpeäkynnykseni ja latasin yhden tauluni kuvan Facebookkiin ja häpesin! Olin ihan naama punaisena ja veranpaineet kaakossa. Siitä se lähti.  Perustin pian Keltaiselle keinutuolille oman facebooktilin ja aloin kirjoittaa blogia. Hyvin harvoin nykyisin ehdin miettiä, että mitähän minusta ajatellaan. Elämä on liian täyttä itsensä miettimiseen. Paitsi tulipahan vaan mieleen, näinä muutamana päivänä Gallerian ts. pop up kaupan pitäjänä:)