keskiviikkona, tammikuuta 21, 2015

Pelastettuja perhosia ja muita urotöitä



 

 
Kerran lapsena ehkä 8-10 vuotiaana kuulin,  kun äitini kertoi jollekin toiselle äidille, että Virpi meillä on se, joka rientää ensimmäisenä itkevän pikkuisen luo. Hän tykkää lohduttaa. En ollut itse tiedostanut tuollaista piirrettä itsessäni, vaan olin toiminut vaan vaistoni varaisesti. Halusin hoivata pieniä ihmisiä ja eläimiä. Aina en kuitenkaan onnistunut.

Minä haaveilin omasta elävästä linnusta, mutta kun sitä en voinut saada. Aloin haaveilla täytetystä linnusta, jollaisia olin nähnyt joidenkin kotien kirjahyllyissä. Ajattelin, että sellainen lintu voisi olla ihana huoneen koriste. Haaveilin siitä ihan tosissaan, jopa niin, että rukoilin yhtenä iltana, että "Taivaan isä, anna minun löytää kuollut lintu". Seuraavana päivänä kolusin ojan pohjia ja peltoja. Yhtäkkiä haistoin mädäntyneen hajun, tiesin, että sellainen haju lähtee ainakin kuolleesta linnusta. Rukoukseni on kuultu, ajattelin riemullisena. Löysin kuin löysinkin kuolleen, mädäntyneen hajuisen linnun. Mielissäni menin esittelemään sitä sisaruksilleni ja kerroin, että tätä oli rukoillutkin. Koskaan aiemmin rukouksiini ei oltu vastattu niin pikana (eikä lienee sen jälkeenkään). Äiti ja isot siskot tyrmäsivät oitis haaveeni. Lintu joutui piharoskiin ja minä käsien kuuraukseen.


 

Toisinaan sain olla sankarikin. Löysimme kerran naapurin tyttöjen kanssa lätäköstä perhosen, jonka luulimme kuolleen. Nostimme sen kepillä ylös, ajatuksenamme järjestää hautajaiset: veisuuta, muistopuheita, hautakumpu, risti ja pullaa ja mehua.
Nostimme perhosen hellästi paperin päälle ja siinä se yhtäkkiä alkoikin leyhytellä hiljaa siipiään. Me puhaltelimme sitä kuivaksi ja yhtäkkiä se pyrähti lentoon. Miten ylpeitä, iloisia ja vähän liikuttuneita me olimmekaan! Keksimme urotyöstämme laulunkin, jota laulettiin marssin sävelellä ja se alkoi samoin, kuten tämä marssikin:" Kauan on kärsitty vilua ja nälkää..." Jossain kohtaa laulettiin näin "Oi, kaunis perhonen, olet vapaa lähtemään..."

Toinen pelastusmuistoni liittyy lintuun, joka lensi kotimme ikkunaan ja pökertyi pihamaalle. Me nostimme sen laatikkoon, jonka olimme vuoranneet pumpulilla. Laatikko nostettiin sisälle. Ajatella, meillä on lintu sisällä, hihkuimme. Muistan, miten äiti ja isäkin olivat mukana linnun hoivatalkoissa. Pian lintu alkoi aukoa toista silmäänsä, sitten toista. Nostimme laatikon ulos ja kohta lintu lehahti lentoon. Miten sankarillinen olo!



Kerran löysimme puolikuolleen oravan metsäpolulta. Tietysti raahasimme senkin kotiin hoitoa saamaan. Vanhempamme eivät ilahtuneetkaan. Pelkäsivät oravan levittävän jotain tauteja. Se olikin tosi kurjan näköinen otus. Isämme oli sitä mieltä, että orava kärsii niin paljon, että se pitää tappaa. Rääyimme ääneen ja pidimme komeat hautajaiset oravan muistoksi.

Näiden lisäksi olen tuonut kotiini mm. useita sammakonpoikia, etana-armeijan ja laatikollisen leppäkerttuja, jotka karkasivat ja kipittelivät pitkin seiniä ja sänkyjä.

Olen miettinyt, että näistä lapsuusmuistoistani kait maalauksissani on usein tytöllä, peikolla tai keijukaisella kädellään perhonen tai lintu, orava tai sammakko. Sieltä lienee hoivaavat taulut tulevat.



Tänään mietimme tokaluokkalaisen tyttöni kanssa, millaisen taulun voisin maalata ystävyydestä. Maalasin tämän ystävyyden perhonen- taulun. Siinä ystävykset suojelevat herkkää ystävyyden perhosta. Taulu on myynnissä Kotisivujen galleriassa.
Lisäys: tämä on nyt myyty ja poistettu galleriasta.


Tällä viikolla lähetän painoon uuden korttimalliston. Luvassa on ainakin ystävänpäiväkortteja. Yksi korteista tulee tästä taulusta.



Korttikaupassa on muuten vuosikalenterit tarjouksessa!











6 kommenttia:

  1. Kaunis ja herkkä tunnelmainen taulu. Itselläni lapsuidesta myös paljon eläimiin liittyviä muistoja. Silloin siellä sinun nykyisillä nurkilla lapsuutta viettäessäni meillä eläimiä olikin. Täysin valkoinen ja kesy Maija ankka istuu sylissäni jossakin lapsuuden kuvassa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Hanna! Oi, ankka sylissä. Muistatko, kun johonkin aikaan oli niitä kuvia, joissa oli tyttöjä isolieriset hatut päässään ja ankkoja vierellään(vai hanhiako ne oli) ja niillä oli huivit kaulassaan. Minä haaveilin lapsena ankoista. Toivoin näkeväni yöllä unta, että minulla olisi ankka:)

      Poista
  2. Hauskoja muisteloita :) Uusin taulusi on todella kaunis. Minulle tulee siitä mieleen minun kaksospikkusiskot.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Sanna! Mukava kuulla, että sinulle on tässä taulussa jotain tuttua:)

      Poista
  3. Ihania lapsuusmuistoja:)
    Ystävänpäiväkortteja odotellessa!:)

    VastaaPoista

Kiitos kommentistasi!