Elämäni keinutuolit
Kun olin ihan pikkuinen, minulla oli pieni keinutuoli.
Minulle on kerrottu, että istuin siinä melkein aina. Todisteena on useampi
valokuvakin, missä istun keinutuolissa joko laulaen tai nukkea hoitaen. Vieläkin,
kun käymme kylässä tädeilläni, he kertovat tämän saman jutun joka ainoa kerta: Virpi
se oli kova laulamaan. Aina kun tulimme kylään, niin pyysimme, että voisko se
Virpi laulaa meille. Hän vastasi, että ootappa, ku minä haen sen kiikkutuolin
ja sitten hän istui siihen ja alkoi laulaa ja lauloi monta laulua peräkkäin. He
muistelevat myös, miten istuin keinutuolissa ja aloin tavuttamaan sanoja
pyynnöstä. Osasin nimittäin jo muutaman vuoden ikäisenä sanoa mitkä kirjaimet
mihinkin sanaan tulee. Sitä taitoa hämmästeltiin koko suvun voimin. Äitini oli
jopa huolissaan: taitaa olla ihmelapsi, ei mahtane kauaa elää ;) Mutta sittemmin hän tuli näkemän, ettei tullut
ihmelasta. Tuli ihan tavallinen tyttö. En tuonut huipputodistuksia koulusta
minään vuonna. Loistin ainoastaan kuviksessa ja musiikissa. Matikassa ja
enkussa olin aivan toivoton (olen edelleen). Kutominenkaan ei minulta
luonnistunut, ehkä vasenkätisyyteni vuoksi. Opettaja yritti opettaa minua
peilin kautta, mutta en minä siitä ymmärtänyt. Kun aloimme kutoa lapasia, muut
saivat valita vaaleanpunaisia ja liiloja langan värejä, mutta minun piti ottaa
sinapinkeltaista, sillä se lanka oli paksumpaa. Minä häpesin sitä, sillä
silloin olivat pastellivärit muotia.
Kun vanhin tyttäreni täytti 2 vuotta, isäni lahjoitti
hänelle keinutuolin, jossa minä olin lapsena keinunut. Isäni oli kunnostanut
sen tyttärelleni ja maalannut sen uudelleen ihanan punaiseksi. Lapsuuskodissani oli sen pienen keinutuolin
lisäksi iso musta keinutuoli. Istuimme usein pikkutyttöinä vuotta nuoremman
siskoni kanssa siinä sivuttain, selät vastakkain, käsinojista kiinni pitäen.
Äitini on usein muistellut, miten eräänä yönä hän oli isän kanssa herännyt
yhtäkkiä lauluun. Minä ja siskoni,
ollessamme ehkä 3- ja 4 vuoden vanhoja, olimme heränneet keskellä yötä
keinutuoliin veisaamaan virsiä J
. Olimme laulaneet aikamme ja menneet sitten takaisin jatkamaan uniamme.
Kun muutin kotoa vähän ennen 18-vuotis syntymäpäivääni,
lähdin huonekaluostoksille. Isäni vei minut Pattijoen Jokelanperälle Wanhaan
Eedvarttiin , jossa myydään vanhoja huonekaluja ja tavaroita. Ensimmäinen
omilla rahoilla ostettu huonekalu oli keinutuoli. Se on ollut paras ostokseni
ikinä! Ostin samalla myös rukin, joka oli ihanan kuluneen sininen ja 100 vuotta
vanha. Äitini pyöritteli silmiään huomatessaan, mitä olin ostanut. Hän kai oli
kuvitellut, että ostaisin jotain järkevää, kuten koulupöydän, tuolin ja sängyn.
Hän piti ostoksiani turhina ja antoikin minulle kortin, jossa oli Elina
Kajalaisen kirjoittama Uppo-Nallen runo:
Ihmiset
tahtovat kaikenlaista,
vieraita tavaroita vieraista maista.
Pian ovat kaapit täynnä kamaa.
Elämä on kuitenkin yhtä ja samaa.
Ei iloon tarvitse tavaraa hankkia,
siihen ei tarvita edes pankkia
vieraita tavaroita vieraista maista.
Pian ovat kaapit täynnä kamaa.
Elämä on kuitenkin yhtä ja samaa.
Ei iloon tarvitse tavaraa hankkia,
siihen ei tarvita edes pankkia
Äitini iloksi ja itsenikin, voin todeta, että minusta ei tullut tavaran
hankkijaa. Kaikki 18-vuotiaana hankkimani kalusteet ovat meillä edelleen. Rukki
on tietysti tarpeeton ja usein tiellä, mutten edelleenkään ole siitä raaskinut
luopua. Keinutuoli oli juuri sopivan keinuva, hyvä istua ja narisee kotoisasti.
Alun perin se oli ruskea, mutta sai myöhemmin ylleen herkullisen keltaisen
maalin.
Erityisen tärkeäksi
olen keinutuolin kokenut vauvan hoidossa. Missään muussa tuolissa ei ole niin
hyvä istua vauvan kanssa, kuin keinutuolissa. Siinä voi rauhoittua, istua ja
imettää, nukuttaa ja rauhoitella itkevää. Isommatkin lapset rauhoittuvat syliin
keinutuolissa. Keinutuolissa on myös helppoa maalata. Otan syliini taulupohjan
ja pensselit ja viereen tuolin, johon laitan maalit ja kipot ja alan
luonnostella. Isoja tauluja ei kylläkään voi keinutuolissa maalata. Keinutuolissa tulee hyvä ja rento fiilis.
Ehkä minusta tulee joskus vielä mummo, toivottavasti. Ehkä sittenkin istun samassa keinutuolissa
sukkaa…, no niin kovasti en muutu, että alkaisin kuitenkaan kutomaan, mutta
voin ottaa sittenkin lapsia syliin.
ihania tarinoita, Virpi!! pirjo r-
VastaaPoistaAivan mahdottoman suloista idylliä... Arjen pienistä iloista syntyy soliseva elämän puro!
VastaaPoistaKiitos ihanasta kommentista!
VastaaPoistaVirpi, voisitko maalata tuon lauseen ajatuksen: Arjen pienistä iloista syntyy soliseva elämän puro ja kuvaa se tänne sivullesi... Saatan olla kiinnostunut ostamaan sen... Ilmoittaudun kyllä!!! Jos toiveen saa esittää, mielellään ei ihan pieni taulu,mutta ei "jättiläinenkään"...
VastaaPoistaKiitos!:) Otan haasteen vastaan
VastaaPoistaMielenkiinnolla jään odottamaan... :) Kiitos!
VastaaPoistaIhanaa, jään mielenkiinnolla odottamaan! :) Kiitos
VastaaPoistaIhania muistoja! Osaat kirjoittaa kivasti ja mukaansatempaavasti :)
VastaaPoista