keskiviikkona, maaliskuuta 30, 2016

Pääsiäinen vei talven pois

Ajelin eilen aamulla viemään tauluja jälleenmyyjille. Laitoin radion päälle, kuten tapanani näillä matkoilla usein on. Heti alkuun toimittaja kertoi, miten lentokoneen kaappaus on par aikaa menossa. Sitten tuli mainintaa Brysselin pommituksesta ja Ylivieskan kirkon polttamisesta, hallituskriisistä... Mieli kääntyi matalalle. Tuli huolestunut olo, vähän pelottavakin.

Päätinkin laittaa radion kiinni, aloin kuunnella hiljaisuutta (jos hiljaisuudeksi voi pakettikoslan kyytiä sanoa) ja katsella, miten aurinko nousee sumuisten peltojen ylle. Joutsenparvikin lensi. Kevät tulee!

...ja elämä jatkuu, eikä huomisen huolista tarvitse huokailla.







Suunnittelin mielessäni tulevaa kevättä ja kesää.








 
Mietin omenankukat taulua, jonka ainakin vielä maalaan seuraavaan taideiltaan. Se on Kouvolassa ts. Valkealassa Sisustuskahvila Kaarnasydämessä keskiviikkona 13.4. klo 18.30- 20.00. Se on taideilta rakkaudesta. Siellä kuullaan kauniita lauluja Sopraano Kaisa Penin ja Mezzosopraano Mari Lavikaisen laulamana. Pianoa soittaa Heini Ertolahti. Minä tuon rakkausaiheisia maalauksiani sinne.
Odotan innolla tätä keväistä iltaa! Linkki tapahtumaan tästä




Pääsiäisen vietimme kotosalla. Lauantaina maalailin, mutta muut päivät saivat pensselitkin levähtää. Kävimme pulkkamäessä viimeisen kerran tälle talvelle. Niin ne lumet sulivat:). Oli muutenkin mukava ulkoilla. Parina iltana saimme vieraita. Meillähän tämä maaliskuun elämä on juhlasta juhlaan. On neljän lapsen synttärit.


 
 
 
 

 
 


 
Lauantai-iltana kävimme perinteen mukaan kokkoajelulla. Hieman turhan suureellista menoa senkin suhteen on näillä lakeuksilla. Tämä ei silti onneksi yltynyt metsäpaloksi. Toki puiden latvat kärventyivät aika lailla.


Tänään olen pessyt talvivaatteita pois ja nyrpistellyt vr:n lakolle. Olin jo varannut liput huomiseen junaan. Onneksi Onnibussi pelastaa tilanteen.

Lasten riemu tennareista raskaiden talvikenkien jälkeen on joka kevät yhtä suuri.



lauantaina, maaliskuuta 19, 2016

Taideillan jälkeen

Olin ajatellut, että minun kevääni alkaa Kahvila Amorin taideillasta. Olin fiilistellyt kevättä maalatessani tauluja sinne. Olin ajatellut tutustuvani uusiin ihmisiin. Olin mielessäni jo makustellut kahvilan kuuluisia herkkuja...


Minulla olisi ollut monta joutilaampaa päivää sairastaa, mutta sairastuin juuri sinä päivänä, kuin Taideilta oli. Harmitti ja harmittaa yhä!

Mieheni ja vanhin tyttöni lähtivät taideiltaan taululastin kanssa. Tauluiksi iltaan olin valinnut keväisiä tauluja. Sellaisia tauluja, joissa on valoa ja onnea. Sellaista se on keväällä. Joka ainut auringon säde ilahduttaa.

Illan aikana sain kuvia Taideillasta ja viestiä, että väkeä on ihan tolokuttomasti kahvilan tiloihin nähden. Tunnelmakin oli ollut tosi mukava.


Illalla, kun mieheni kotiutui, hän maalaili, miten pöydät notkuivat herkuista. Hän oli syönyt ehkä parasta kakkua ikinä. Onneksi Amorin väki laittoi kotipakettiin jotain minullekin.

Muutama taulu jää joksikin aikaa Amorin seinälle. Ne ovat siellä myytävänä. Myös kortteja voi ostaa heiltä. Me ajattelimme Amorin väen kanssa, että järjestämme joskus taideillan uudestaan, ehkä syksyllä. Jospa se ei salama iskisi kahta kertaa samaan puuhun. Aioin nimittäin olla seuraavalla kerralla mukana.





 




Kirjoitin joskus viime keväänä  (tästä juttuun), miten meille pölähti Meidän talo lehden väkeä. Juttu ja kuva olivat nyt viimeisimmässä numerossa. Huvittavaa, miten paljon lapset ovat kasvaneet tuosta hetkestä.



 
 
 
Valoisia päiviä! toivottelee Virpi
 
 
 
 
 

keskiviikkona, maaliskuuta 09, 2016

Hups!

Meidän perheessä on monta koululaista. Siksi koin velvollisuudekseni osallistua alakoulun vanhempainyhdistyksen toimintaan. Aloitin hallitustyöskentelyn tänä sykynä. Nyt vast ikään kokouksesta puuttui sihteeri, joten minä yli 20 vuotta vanhan toimistomerkantin pätevyydellä, ilmoitin voivani toimia tämän kokouksen sihteerinä. Hyvin tärkeän oloisena naputtelin päätöksiä paperille. Kokouksen lopuksi sujautin paperini käsilaukkuun, siihen vaaleanpunaiseen, josta viimeksi mainitsin.




Pari päivää kokouksen jälkeen meille oli tulossa vieraita. Me koko porukalla siivosimme kotia, jotta vieraat tuntisivat olonsa tervetulleiksi. Yksi keräsi leluja, toinen sukkia, kolmas luutusi kaapin ovia ja neljäs imuroi. Hetkessä näytti siltä, kun olisimme järjestyksen perhe. Kaappeihinhan vieraat eivät kurkkisi. Kaikki näytti olevan siinä mallissa, että voisimme alkaa kattamaan pöytää. Vieraat olisivat vartin päästä meillä. Huomasin kuitenkin, että taidehuoneeni on epäjärjestyksessä. Tiesin, etten ehtisi raivata sitä, mutta pieni tavaroiden siirtely voisi hämätä niin, että näyttäisi siistimmältä. Siispä pikaisesti muutama maalipönttö kulman taakse.

Hups, yksi törppö ei ollutkaan kunnolla kiinni ja siitä lorahti keskimääräsitä löysempää tavaraa aimo kulaus matolle. Kaavin hätäisesti maalin talteen lähimpään tauluun. Vanhin tytär kaappasi maton kainaloon ja meni sitä kuuraamaan. Meinasin jo huokaista helpotuksesta, kunnes huomasin, että vielä aimompi annos maalia oli lurahtanut avoimena olleeseen vaaleanpunaiseen käsilaukkuuni. (valokuvaus ei tullut siinä tilanteessa mieleen, valitettavasti)

Laukku on iso ja moniosastoinen. Kaikki osastot olivat avoinna, joten maali oli sotkenut lähes kaiken mahdollisen käsilaukun sisällön. Minä ja kaksi lasta aloimme siivota laukkua. Jakelin nopeita käskyjä, kuten kriisitilanteissa on tapana. Kaikki laput roskiin, kynät ja putelit hanan alle, lompakot luututaan...

Vieraat tulivat jo sisään, vaikka käsilaukun siivous oli kesken. Emme kertoneet heille kriisitilanteestamme mitään vaan  toivottelimme tervetulleiksi rennon letkeästi.
Kaikki hyvin. Tulipahan pestyä matto keskellä talvea ja käsilaukkukin tyhjennettyä kaikesta turhasta, ajattelin...

Kunnes päätin kirjoittaa puhtaaksi pöytäkirjan, jonka piti olla siellä vaaleanpunaisessa käsilaukussa:/

Tämä asia on vaivannut minua nyt monta päivää. Olen kiemurrellut aina, kun se tulee mieleeni. Olen kysellyt neuvoa serkuiltani, jotka osaavat neuvoa aina, kun olen pulassa. Jotkut heistä pyysivät minua kirjoittamaan pöytäkirjan omasta päästä. Luulisin sen onnistuvan, sillä muistan melkein kaikki asiat, mutten muista missä järjestyksessä ne päätettiin? Olin itse ajatellut, että pyydän muina miehinä rallatellen esityslistaa ja muistelen siitä mitä päätettiin, mutta mitä jos en muistakaan kaikkea? Siskoni kuitenkin neuvoi minua tunnustamaan koko sopan. Taitelijana minä saisin anteeksi mitä vain ja pelkkää myötätuntoista ymmärrystä itselleni. Päätin tarttua tähän oljen korteen...

Pitäkää peukkuja.